Kirja-arvio: Kirjailijaveljekset purkavat eletyn lankakerää

Kjell Westö ja Mårten Westö. Vuodet. Veljekset kertovat. (Otava 2022) 254 s. Suom. Laura Beck. Kjell Westön runot suomentanut Jyrki Kiiskinen

Kirjailija Kjell Westö muistelee mustavalkoisella filmillä kesällä 1967 näkyvää mummuaan ja äitiään, veljensä Mårtenin syntymävuonna.

”Kaikki näyttää aika köyhältä kuin olisi edelleen sodanjälkeinen aika, ja muistan miten sekä mummu että äiti säästivät ihan kaiken, kuminauhat, narut, paperipussit ja lasipurkit, vaikka tulivat varakkaasta suvusta.”

Ensiaskeleet menneeseen aikaan kirjassa, jonka tämän arvion kirjoittaja tunnistaa omaksi aikakaudekseen.

Omalla tädilläni ja äidilläni oli tapana mökillä säästää monet turhaltakin tuntuvat tarvikkeet, sota-ajan lapsia kun olivat.  

”Eihän tässä mitään järkeä ole, mutta sota-aikana oli pulaa kaikesta”, sanoi tätini naurahtaen hyväntuulisena 1980-luvun alkupuolella, kun kääri pumpulinarua kerään, jossa jo oli postin tuoman aika monen sanomalehden pumpulinaru.  

Kirjailijoiden ja runoilijoiden Kjell ja Mårten Westön ´vuosikirja´ on ei-ihan-jokapäiväinen.

Kuinka moni sisaruussuhde on ollut niin kestävä, että sisarukset saadaan henkilökohtaiseen muisteluun ja niiden dialogiseen yleisölle jakamiseen samojen kansien väliin (riitoja ja kateuttakin veljesten välillä on ollut).

Pettymykset, arat, vaikeat, ahdistavat, nolot, haikeat, tavanomaisuudet, intohimoiset ja iloiset tunteet, hetket ja asiat ilmaistaan lukijan oman menneen ja nykyisyyden elämän filminauhan kelaamista ruokkien.    

Miksi meillä ei ole koskaan aikaa olla läsnä, kun pitäisi?

Kjellillä on kiire Ruotsin-koneeseen.

Vuosikymmeniä masennuksesta kärsinyt, jo ikääntynyt äiti on nyt kotona, ei sairaalassa, hyvällä tuulella ja kattanut jälkipolvilleen loppiaisen kahvipöydän hienoksi, vadelmaleivoksia myöten.  

”…ja kun laskeudun Visbyhyn illalla, ajattelen että nyt äiti jäi yksin noiden leivonnaisten keskelle, kun hän kerrankin oli pannut pöydän koreaksi…”

Sydäntä puristaa. Ja kun äiti on kerran poistunut, hän ei enää palaa. Ei, vaikka haluaisi syödä äidin ostaman leivoksen joka päivä.

Veljesten vanhemmat erosivat, arvet jättäen. Ei kai ole lasta, jota vanhempien ero ei satuta niin syvästi, että vain lapsi voi sen pelon, pettymyksen ja vihan tuntea. Äiti on veljeksille isää läheisempi, vaikka isän kanssakin välit olivat hyvät, yhteisiä matkoja myöten.

Mutta viattomuus loppui Mårtenille 1984. ”…Olin palannut ensimmäiseltä matkaltani Isoon-Britanniaan, maailman kääntyi ylösalaisin kun isä muutti pois, perhe hajosi ainiaaksi ja minä tajusin että lapsuus oli peruuttamattomasti ohi:”

Elämä on sukupolvien kulkua. Lopulta meistä jokainen painuu muistoihin – haalistuviin ja etääntyviin, valokuviksi, tarinoiksi, esineiksi kirjahyllyssä tai mökin takan reunalla. Esivanhemmiksi.    

Veljekset Ämmässuon kaatopaikalla talvella 2018. On aika luopua äidin keltaisesta nojatuolista, johon liittyy liikaa mennyttä, jotta sitä voi edes kalliilla entistää. ”Kaikki kiitää armottomasti ohi.”

Kirja on 1960-luvulla syntyneiden syvää luotaava view master.

Kuvat asettavat kirjoittajia alttiiksi, itsekkyydestä, ihmissuhdepetoksista ja turhamaisuudesta lähtien, ulkoisista juhlakrumeluureista riisuttuna. Aika rehellistä tekstiä, sanon. Mutta ei tämä ole tuhkan ripottelua, vaan peiliin katsomista. Peili kestää, jos katsojan silmät eivät räpsy liikaa.   

Välillä on tunne kuin lukisi romaania. Erityisesti Kjellin (s. 1961) kertomukset heräävät eloon, kuten Rikinkeltainen taivas. Mårtenia olen lukenut vain vähän.  Kohtauksia elämästä on päätynyt romaaneihin, muttei yksi yhteen.

Ajankuva tuntuu tutulta, joskin suomenruotsalaisuus toi veljeksille oman herkistävän elementtinsä. Turpiinsa sai, riitti että oli hurri.

Lapsuus ja kesien mansikkapaikka Ruovedellä, Helsinki, kouluvuodet, manner-Euroopan lumo, varhaisaikuisuus, ja sitä myöten kasaantuvat ihmissuhteiden vaikeudet, perheen perustaminen – jokainen on kompuroinut näissä aikuismaailman vaatimusten maastoissa ilman tarkkaa karttaa.  

Molemmille tärkeää on ollut isän työmaa musiikki, ja urheilu, erityisesti jalkapallo. Mutta myös fyysiset paikat ja historian tapahtumat palaavat läsnäoleviksi. Ja hetket, joiden tihentymät sykkivät voimakkaasti vuosikymmenien jälkeenkin. Huumaavimmillaan ne polttivat pehmeää ihoa kuin aurinko.  

Isyys, perhe ja suku, identiteetti, nopeasti katoavat ja pitkät lihalliset ja henkiset raukkaussuhteet.

Entä kirjallisuus ja kirjoittaminen? Molemmille kirjoittaminen on ollut lopulta välttämätöntä, vääjäämätöntä, turhautumisen ja tuskailun ollessa henkinen epävarmuuden korppi huoneessa.

Alan juoruja tästä teoksesta ei ole torille myytäväksi.

Kjellin välit Merete Mazzarellaan katkesivat, kun kirjailijanalku saamastaan kritiikistä loukkaannuttuaan jätti menemättä ystävänsä, kirjallisuuden lehtorin 50-vuotisjuhlille.

Välit palasivat joskaan eivät enää yhtä hyviksi. Jörn Donnerin hän näki viimeistä kertaa tarjottuaan tälle ja Mazzarellalle autokyydin pois Tollanderin palkinnon jakotilaisuudesta lokakuussa 2019. Donner jäi pois Snellmaninkadulla ja vanhuksen askelin köpötteli Tiedekirjakauppaan.

”Joo, niin oli”, Kjell vastasi Mazzarellan puhuttua näyn surullisuudesta.

Mitähän meistä jää? Nojatuoli, lankakerä, paperille tulostettuja kännykkävalokuvia? Lapset, jälkeemme tulleet.

Mutta tuskin ainakaan tietokoneen näppäimistöä.

Lue myös:

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja