Sofia* menetti esikoistyttärensä auto-onnettomuudessa.
Sofia sai ensimmäisen lapsensa 24-vuotiaana.
– Olimme mieheni kanssa onnemme kukkuloilla, kun tytär syntyi.
Sofia jäi kotiin hoitamaan tytärtään, ja kahden vuoden kuluttua perheeseen syntyi myös poika.
Kahden pienen lapsen kotiäiti huomasi, kuinka parisuhde alkoi mennä pikkuhiljaa huonompaan suuntaan.
– Mieheni oli hyvin äkkipikainen ja mustasukkainen. Olin kyllä huomannut hänessä merkkejä jo aiemmin, mutta rakastuneena en niin kiinnittänyt niihin huomiota. Nyt kuitenkin raivokohtaukset pahenivat.
Sofia muistaa miehensä heitelleen tavaroita seinille raivokohtausten vallassa. Miehen hallitsematon käytös alkoi häiritä Sofiaa yhä enemmän.
– Eräänä päivänä mittani vain täyttyi. En halunnut, että lapseni joutuisivat näkemään kauheuksia enää yhtään enempää. Tilasin muuttoauton ja muutin lasten kanssa salaa pois. Halusin toimia nopeasti, sillä pelkäsin kai itsekin, että muuttaisin muuten mieleni. Eron jälkeen hain tukea eroryhmästä, missä pystyin puhumaan asiasta muiden eronneiden kanssa.
Onnettomuus muutti elämän
Erosta ehti kulua muutama vuosi, kun Sofia joutui tyttärensä ja tämän serkun kanssa vakavaan auto-onnettomuuteen.
– Auto pyörähti ylösalaisin ja paiskautui isoon kiveen. Muistan pelänneeni auton räjähdystä. Takapenkiltä kuulin yhden tytön vaikerrusta, mutta en toisen. En silloin tunnistanut, kumpi lapsista oli kyseessä.
Kun ambulanssit saapuivat, Sofia sai tietää tyttärensä kuolleen. Elämä romahti siinä hetkessä.
Suru pitää käsitellä
Sofian tyttären kuolemasta on kulunut nyt kymmenen vuotta. Ajan kanssa suru on helpottanut, eikä tytär ole enää jatkuvasti ajatuksissa.
– Muistan vielä, kuinka ensimmäisenä keväänä onnettomuuden jälkeen purskahdin itkuun marketissa, kun näin tyttöjen juhlamekkoja myynnissä. Koskaan ei voinut tietää, missä muistot yllättivät. Nykyään kauniille muistoille voi hymyillä. Aika on kulunut nopeasti, ja olen ihmetellyt, minne vuodet ovat kadonneet.
Sofia uskoo myönteisen elämänasenteensa olleen elintärkeä suuresta menetyksestä selviämisessä.
– Olen tottunut siihen, että asiat pitää käsitellä heti. Hain ammattiapua ja paria vuotta myöhemmin myös vertaistukea. Se kaikki vei minua eteenpäin. Oli myös hyvä, että olin käsitellyt vaikean eron jo aiemmin, joten se ei kaatunut samaan aikaan päälleni. Myös pienemmän poikani takia minun piti jaksaa.
Sofia kuitenkin ymmärsi, ettei poikansa ollut hänelle ainoa syy elää.
– Monet kyselivät, miten oikein jaksan elää. Sitten he totesivat, että varmasti poikani takia. Mutta kyllä minä ihan itseni takia halusin ja haluan elää. Haluan olla tässä elämässä mukana, hän korostaa.
– Olen tottunut siihen, että asiat pitää käsitellä, eikä niitä pidä piilotella ja salailla. Surua ei saa paeta. Eikä sitä pidä kaataa lapsen niskaan.
Sofia kertookin olevansa iloinen siitä, että hän on pystynyt antamaan poikansa elää normaalia elämää.
– En ole katkeroitunut enkä muuttunut ylisuojelevaksi poikaani kohtaan. Elämme normaalia ja tasapainoista arkea. Ymmärrän, että minun pitää antaa poikani mennä ja elää. En voi vahtia häntä joka hetki.
*) Nimi muutettu
Studio55.fi/Tuuli Lindgren
Kuvat: Colourbox.com
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.