Ruotsi, 2000. Ohjaus: Kjell Sundvall. Käsikirjoitus: Monica Rolfner. Kuvaus: John Christian Rosenlund. Leikkaus: Thomas Tang. Tuotanto: Börje Hansson, Lars Blomgren. Pääosissa: Peter Haber, Katarina Ewerlöf.
Vaikka Ruotsin ja Suomen maantieteellinen välimatka on lyhyt, osoittautuu välimatka huumorin alalla toisinaan aika pitkäksi. Ei niin, ettäkö Suomessa tehtäisiin laadukkaampia ja tyylikkäämpiä kansankomedioita, mutta elokuvien sävy määrää sen, mille mikin kansa nauraa. Joulupukki vieraissa -elokuva mällää oikeastaan samoilla aineksilla kuin suomalaiset kansankomediatkin: seksillä, sovinismilla, alastomuudella, kännäämisellä ja junttimaisuudella. Silti Kjell Sundvallin komedia ei naurata vaan aiheuttaa lähinnä kiusaantuneen olon keskellä mauttoman huumorin ryöpytystä. Uskoisin, että ruotsalaisilla olisi samansuuntaisia tuntemuksia katsoessaan Turhapuroja tai Körmyjä.
Sundvall on valinnut tyylilajikseen farssin. Henkilöiden seksuaaliset himot, isyysproblematiikka sekä entisten ja nykyisten kumppaneiden sotkuiset suhteet aikaansaavat joulupäivällisellä yhä paisuvan kaaoksen. Kaaoksesta kaaokseen kulkemisen päämääränä on eittämättä ollut samankaltainen tila, jonka Neil Hardwick aikaansai näytelmällään Munaako, herra ministeri? Vaikka Hardwickin poliittisessa farssissa varsinaista sisältöä ei ihmeemmin ollutkaan, näyttämöllä tilanteiden sekunnintarkat ajoitukset ja toistaan nolommat tilanteet saivat yleisön herpaantumattomaan naurunkierteeseen. Samaan ovat yltäneet monet amerikkalaiset screwball-komediat 1940- ja -50-luvuilla.
Tapahtumat sijoittuvat Saran ja Jannen kuusihenkisen uusperheen joulupäivälliselle, joille osallistuvat Saran kolme ex-miestä uusine puolisoineen ja lapsineen. Homma alkaa luisua raiteiltaan heti alussa, mutta viimeistään silloin, kun Sara ilmoittaa uudesta raskaudestaan. Pohdinnat tulevan lapsen isästä alkavat käydä kuumina, ja alkoholin suopealla vaikutuksella vilkas juorumylly lähtee liikkeelle: toiset naivat liikaa, toiset liian vähän, toiset haluavat lapsia ja jotkut karttavat vanhemmuutta arveluttavin keinoin. Kjell Sundvall on tehnyt kuusi pitkää elokuvaa, joista eheimmät ovat Metsästäjät ja Olof Palmen murhavyyhtiä tiheästi spekuloiva Viimeinen sopimus. Sundvall taitaa jännityksen punomisen, mutta uusi aluevaltaus komedia, tuntuu olevan hänelle vieras. Farssi kulkee tasapaksusti vailla maukkaita piikkejä. Sundvallia voidaan syyttää kerronnan latteudesta, mutta elokuvan suurin vika lienee Monica Rolfnerin käsikirjoittamassa tarinassa, jonka teemat ja asenteet ovat modernin pinnan alla auttamattoman vanhanaikaisia.