Noin kymmenen vuotta sitten asustelin Italiassa. Työskentelin ravitallilla Campo Di Carne -nimisessä pikkukylässä Rooman lähistöllä. Eräänä iltapäivänä lähdin lähdin ajamaan meidän ranchilta Rooman raviradalle, Tor Di Valleen. Rata sijaitsi Rooman laitakaupunkialueella. Matkaa meidän tallilta raviradalle oli noin 40 kilometriä. Sinne pääsi sujuvasti moottoritietä, Via Pontinaa. Kuten voitte vaan arvata, niin italialaiset ajoivat ja ajavat edelleen todella kovaa. Enkä tänäkään päivänä ole ihan varma, että mikä oli tuon kyseisen Via Pontinan nopeusrajoitus… ehkä 120 km/h.

No, meikäläinen ajoi siinä muun liikenteen mukana meidän ravitallin pienellä punaisella Fiat Bravolla. Vauhtia oli jotakuinkin se 120 km/h. Satuin ajamaan sillä hetkellä moottoritien vasemman puoleista kaistaa – ja ilmeisesti aivan liian hiljaa takana tulevan Mersu-kuskin mielestä, sillä hän antoi pienen ns. tuuppauksen mun auton takapuskuriin! Voitteko kuvitella, tämä mustiin Ray-Ban-aurinkolaseihin somistautunut polkkatukkainen ”herrasmies” päätti ihan fyysisesti ilmaista oman kiireensä. Hän ajoi niin lähelle mun autoa, että luulin jo hetken joutuneeni kolariin.

Vaihdoin kaistaa erittäin nopeasti ja yritin tasata pulssia pienen säikähdyksen jälkeen. Mutta mitä teki tämä Mersu-mies? Ajoi rinnalleni ja jäi siihen katselemaan minkälainen kuski istuu Bravon ratin takana. Aluksi luulin, että mies on ehkä tulistunut tilanteesta, kun joutui ajamaan omasta mielestään liian hiljaa perässäni, mutta ei. Hän suorastaan yllättyi nähdessään hätääntyneen nuoren blondin. Ei ehkä niin tavallinen näky Italian motareilla.

Hän siinä vilkutteli aikansa ja kovasti selitti jotain. En pystynyt keskittymään muuhun kuin ajamiseen mutkaisella tiellä. Pienen hetken jälkeen Mersua ei enää näkynyt, koska onnekseni vasemman puoleista kaistaa ajettiin ainakin 140 km/h vauhdilla.

Kaksi päivää kului tästä tapahtumasta. Yhtäkkiä sama Mersu tupsahti meidän ranchin pihaan. Pikkuisen kauhuissani katsoin autoa ja mietin, että mikä hullu tässä on kyseessä. No, ei niinkään hullu, vaan yksi hevosen omistaja, joka oli tunnistanut Bravon ravitallimme autoksi. Hän olisi vain halunnut kysyä siinä moottoritiellä, kesken ajoa, että missä lähdössä hänen hevosensa juoksi kilpaa! Mutta hän oli myös tajunnut, että oli pienellä, tahallisella kontaktilla säikäyttänyt mut. Korvaukseksi hän pienen lahjan: Merkkirannekellon ja take away -cappuccinon. Paljon myöhemmin mulle selvisi myös, että mies oli rikas mafioso.

Tätä (varsinkin) miesten vauhdin huumaa olen välillä ihmetellyt. Tuntuu siltä, että vauhti on monelle kuin huume. Siihen jää koukkuun. Aina sitä vain pitäis saada lisää. Jos miettii vaikka Teknavin kestosuosikkia, Markku Alénia, niin lähes jokaisessa Teknavin jaksossa on nähty Alén kaahailemassa jollain menopelillä. Ja Marko Terva-aho näyttää olevan ainoa, joka näillä reissulla pelkää.

Sama pätee myös Virtasen Ristoon. Kylmän viileästi mies vetää testiradan mutkat suoriksi eri autoilla. Onhan se myös todella ihailtavaa katsoa, miten sulavasti nämä miehet käsittelevät autoja kovemmassa vauhdissa. Mutta silti, eivätkö miehet pelkää ratissa? Vai eikö sitä saa sanoa ääneen? Onhan se ihan hullua, että esimerkiksi Saksassa moottoriteillä ei ole nopeusrajoituksia ollenkaan!

Arrivederci e ci vediamo dopo. Eli nähdään myöhemmin. Teknavi klo 22.40. Baci!

Lisätietoa illan jaksosta:
Markku Alén ja vuoden likaisin koeajo – “Nyt mä vien sut poika veteen”