Ranska-USA, 1999. Ohjaus: Luc Besson. Käsikirjoitus: Andrew Birkin, Luc Besson. Kuvaus: Thierry Arbogast. Leikkaus: Sylvie Landra. Tuotanto: Patrice Ledoux. Pääosissa: Milla Jovovich, John Malkovich, Dustin Hoffman, Faye Dunaway. Kesto: 155 min.
Historiankirjat kertovat, että toukokuussa vuonna 1428 16-vuotias nuori nainen nimeltä Jeanne lähtee lujan uskonsa puskemana auttamaan Ranskaa satavuotisen sodan lopettamisessa. Hän on vastaus Ranskan rukoilemaan ihmeeseen. Jeanne saa englantilaiset vetäytymään, muttei käskyistä huolimatta suostu lopettamaan taistelua. Toukokuussa vuonna 1431 Jeanne d'Arc poltetaan roviolla Rouenin torilla kerettiläisyydestä syytettynä. Vuonna 1920 katolinen kirkko puhdistaa hänen maineensa ja julistaa hänet pyhimykseksi. Tätä ranskalaista legendaa on vuosien varrella pidetty noitana, marttyyrina, mielisairaana, hurmoksellisena johtajana ja pyhimyksenä. Näin vuosituhannen vaihteessa Milla Jovovichin esittämä Jeanne d'Arc on sekä Jumalansa pyyteetön palvelija että maaninen taistelija, joka joutuu lopulta pohtimaan tekojensa ja valintojensa oikeutusta. Ranskalaisella Luc Bessonilla on kaksi intohimoa: elokuvat ja sukeltaminen. Nämä intohimot hän on pystynyt yhdistämään vedenalaista elämää kuvaavissa elokuvissaan Suuri sininen ja Atlantis. Besson rakastaa spektaakkelimaista elokuvakerrontaa, jossa tarinan pääosassa on muoto. Futuristinen trilleri Tyttö nimeltä Nikita toi Bessonille hetkessä kansainvälistä nimeä. Vuonna 1997 valmistuneen tulevaisuusspektaakkelinsa Viidennen elementin miespääosaan hänellä oli jo varaa palkata kallis jenkkitähti Bruce Willis. Ei ole oikeastaan yllättävää, että Besson on siirtynyt tulevaisuusnäkymistä kauas historiaan, sillä kuten Viidennessä elementissä, Jeanne d'Arcissakin on kysymys hämmentyneestä henkilöstä, joka etsii omaa tehtäväänsä yrittäen erottaa oikean väärästä. Lisäksi Jeanne d'Arcin tragediassa on kaikki raaka-aineet Bessonin rakastamalle mahtipontiselle spektaakkelille, jossa hän saa tilaisuuden rakentaa vahvoja kuvia ja käyttää mitä erilaisimpia tapoja liittää niitä toisiinsa.
Bessonin elokuva hyödytää kaikkia mahdollisia kuvakulmia, fokuksen siirtoja ja kameranliikkeitä. Kuvauspaikat ja lavasteet ovat nekin todisteita Bessonin harjaantuneesta visuaalisesta silmästä. Myös leikkauksessa näkyy ohjaajan muototietoisuus: taistelukohtauksissa nopeilla leikkauksilla syntyy äärimmäinen kaaos. Jeanne d'Arcissa on myös muutama seisahduttava match cut ja lumoavia hidastuskuvia, jotka luultavasti vielä päätyvät elokuvan rakenneanalyysien oppitunneille. Visuaalisesti voimakas ja rikas Jeanne d'Arc sopisikin oivallisesti elokuvan lähiluvun esimerkiksi - siitä kun löytyy teknisesti aivan kaikkea.
Ensimmäinen elokuva Jeanne d'Arcista tehtiin jo vuonna 1928. Monet muistavat ehkä parhaiten Ingrid Bergmanin Jeanne d'Arcina Victor Flemingin ohjauksessa vuonna 1948. Kun muistellaan ukrainalaissyntyisen Jovovichin elokuvadebyyttiä sokeroidussa rakkausdraamassa Paluu siniselle laguunille, harppaus Jeanne d'Arciksi on valtava: Jovovich vie nimiroolin läpi karismalla ja suurten tunteiden palolla. Hän on välillä suorastaan vaikuttava uskonnollisten näkyjen luotsaamana soturina, jonka fanaattinen hurmos koituu hänen kohtalokseen. Elokuvan lopussa Jeanne käy vankisellissään keskusteluja omatuntonsa (Dustin Hoffman) kanssa saamatta koskaan vastauksia häntä piinaaviin kysymyksiin. Päivittäinen ripittäytyminen, joka toimii läpi elokuvan päähenkilön lohtuna ja voimavarana, ei lopulta kuitenkaan tuo tälle henkistä rauhaa eikä pelastusta.
On häiritsevää, ettei Besson ole riittävästi huomioinut historiaan sidottuja asenteita ja ajan yhteiskunnallisia normeja. Tukkansa pätkinyt ja miesten asuihin pukeutuva Jeanne hyväksytään vaivattomasti karskeista miehistä koostuvan armeijan johtajaksi. On silti virkistävää, ettei Besson ole lähtenyt rakentamaan tarinasta sukupuolten välistä sotaa, mutta alle parikymppisen nuoren naisen ja raavaan miesjoukon yhteistyö vaikuttaa kuitenkin liian helpolta. Mutta yhtä kaikki, Bessonin kuvakerronnan vimmaisuutta ja uljautta ei käy kiistäminen, vaikka kokonaisuutta näivettääkin ylimitoitettu pituus ja itse tarinan unohtuminen seisahduttavien kuvien alle.
Teksti: Minna Karila