Olin viime viikolla kaikessa rauhassa hörppimässä mojitoa Rodoksen 30 asteen helteessä, kun Twitterissä räjähti. Syttyi tutkijoiden ja toimittajien välinen sota. Koska toinen käsi oli vapaana, osallistuin heti, kirjoittaa toimittaja ja Huomenta Suomen juontaja Ivan Puopolo kolumnissaan.
Kaikki lähti liikkeelle toimittaja Timo Haapalan vihjauksesta, että julkisuudessa esiintyvät asiantuntijat eivät ole puolueettomia vaan ajavat röyhkeästi omia poliittisia tarkoitusperiään.
Haapala kärjisti, mutta sille on syynsä.
Perinteisesti tieteen ja politiikan työnjako on ollut se, että tutkija kertoo millainen maailma on, poliitikko kertoo millainen maailman pitäisi olla. Mediassa se näkyy siten, että tutkija käy ilmoittamassa, miten asiat ovat ja poistuu takavasemmalle. Sen jälkeen poliitikot kinastelevat siitä, mitä asioille pitäisi tehdä.
Lue myös: Ivan Puopolon kolumni: Ministerin kutsuminen jääprinsessaksi ei ole ongelma – se on, että poliitikot yrittävät ohjata, miten heistä tulee kirjoittaa
Vuonna 2009 yliopistolakiin kuitenkin lisättiin tutkijoille velvoite ”vaikuttaa yhteiskunnallisesti”.
Koska tiede vaikuttaa yhteiskuntaan joka tapauksessa – muun muassa lisäämällä ihmisten tietoa maailmasta – täytyy tutkijoiden uuden velvoitteen olla jotain enemmän. Se myös näkyy ja kuuluu.
Professorit tekevät selväksi, millainen maailman tulisi olla
Esimerkiksi keväällä pidettyjen vaalien jälkeen sukupuolentutkimuksen professori Johanna Kantola sanoi Ylen Aamu-TV:ssä, että naisten selvä voitto eduskuntavaaleissa oli ”todella hieno asia”. Myös toinen sukupuolentutkimuksen professori Tuija Pulkkinen totesi Ylen haastattelussa Sipilän hallituksen aikaan, että maailma on ottanut takapakkia politiikan miesenemmistön vuoksi.
Professorit eivät siis ainoastaan kerro, millainen maailma on – toimiiko politiikassa enemmän miehiä vai naisia tai mitä muuta tahansa – vaan tekevät selväksi, millainen maailman pitäisi olla.
Joidenkin mielestä feministisen agendan edistäminen saattaa olla niin itsestään selvä pyrkimys ”oikeaan”, että on vaikeaa nähdä professoreiden kannanotoissa mitään erikoista.
Asiaa auttaa hahmottamaan, jos kuvittelee, että professori olisikin sanonut: ”Tämä on äärimmäisen ikävä vaalitulos, koska se tarkoittaa, että EU-ero ja rajojen sulkeminen ovat nyt asteen kauempana.”
Lue myös: Ivan Puopolon kolumni: Vihapuhehysteria on paljon suurempi ongelma kuin itse vihapuhe
Yhteiskunnallinen näkemys ei ole tiedettä
Myös maahanmuuttotukija Erna Bodström ottaa haastattelussa kantaa siihen, ettei työllistyneitä turvapaikanhakijoita tulisi palauttaa, vaikka laki niin sanookin. Olettaisin, että vastaavaa ”yhteiskunnallista vaikuttamista” tapahtuu muillakin aloilla.
Kun tutkija astuu näkemyksineen julkisuuteen politiikan tontille, hänestä tulee tietyssä mielessä ”poliitikko”. Niin saa ilman muuta tehdä, se on jokaisen oikeus, mutta myös vastaanoton tulee olla sen mukainen. Professorin yhteiskunnallinen näkemys ei ole tiedettä vaan mielipide.
Jokaisella on mielipiteitä, eikä niiden ääneen sanomatta jättäminen pyyhi mielipiteitä pois. Mutta jos asiantuntijan tuottama tieto toistuvasti tukee hänen omia, edustamansa puolueen tai vaikka etujärjestön pyrkimyksiä, herää perusteltu epäily uskottavuudesta.
Hyvä niin, muuhan olisi suorastaan sinisilmäisen hölmöä.