Suomi 2004. Käsikirjoitus ja ohjaus: Visa Koiso-Kanttila. Tuotanto: Iiris Härmä ja Timo Korhonen. Kuvaus: Marita Hällfors. Leikkaus: Tuula Mehtonen. Pääosissa: mm. Visa Koiso-Kanttila, Timo Koiso-Kanttila, Aaro Koiso-Kanttila. Kesto: 70 min.
Nuoren polven kiinnostavimpiin dokumentaristeihimme kuuluva Visa Koiso-Kanttila (s. 1970) on aiemmin tehnyt yhteiskunnallisesti sävyttyneitä elokuvia globalisaatiosta, uskontojen kohtaamisesta ja lähiönuorista. Uutukaisessaan ohjaaja on siirtynyt suuresta maailmasta perhepiiriin. Isältä pojalle on yksilötasolta yleiselle ponnistava kuvaus Koiso-Kanttilan tulehtuneesta suhteesta omaan isäänsä, sekä sukupolvien välisistä isoista ja pienemmistä kuiluista. Mukana ovat myös Visan oma Aaro-poika ja ukki: siis peräti neljä sukupolvea.
Elokuvan alussa Koiso-Kanttila kertoo, ettei ole voinut pitää yhteyttä isäänsä kymmeneen vuoteen. Dokumentin myötä hän koettaa vihdoin löytää keskusteluyhteyden ja kenties helpottaa raskasta oloaan. Ensi alkuun pojan voimakkaat tunnereaktiot hämmentävät. Kuulemme hänen kertojaäänensä purskahtavan pidättelemättömään itkuun Timo-isästä puhuessaan, ja väistämättä tulee mieleen syvällinen trauma lapsuuden jostakin katastrofista.
Ja siitähän onkin kyse! Aikuisen näkökulmasta pienistä tilanteista, jotka lapselle ovat maailmoja mullistavia katastrofeja. Ne eivät jätä rauhaan vaan nakertavat omakuvaa vielä vuosien jälkeen. Se kun isä kerran kiroili lastenkamarissa. Kun isä raahasi tukasta ja naapurin tyttö näki. Kun isä haukkui paskahousuksi. Sanalla sanoen on kai ollut kyse turvattomuuden tunteesta.
Mutta Timo-isä ei ymmärrä mistä poika häntä syyttää. Ja mitä enemmän kuulemme isän aurinkoisia versioita asioista, sitä paremmin ymmärrämme kymmenen vuoden puhumattomuutta. Timo elää omassa Mannerheim-maailmassaan. Uuden vauvan synnyttyä hän vaahtoaa vain "aidoista Marskin sikareista" ja palaa niihin aina kun pitäisi puhua jostakin olennaisesta. Aitona bisnesmiehenä isä viittaa "suhteittemme eri sektoreihin" ja "relevantin ihmissuhteen kehittymiseen", kun poika huutaa punaisena ahdistustaan. Toisaalta Timollakin on taakkansa: hän on sodat käyneen miehen poika, joka on halunnut välittää horjumattoman auktoriteettiuskonsa seuraavalle sukupolvelle. Ja tähän uskoon eivät herkkyys ja hellyys mahdu.