Norja, 2004. Ohjaus: Erik Poppe. Käsikirjoitus: Erik Poppe, Harald Rosenlew Eeg. Kuvaus: Ulf Brantas. Leikkaus: Einar Egeland. Tuotanto: Finn Gjerdrum. Pääosissa: Trond Espen Seim, Jan Gunnar Roise, Evy Elise Rosten, Stig Henrik Hoff, Silje Torp Faeravaag, Aksel Hennie, Petronella Barker. Kesto: 120 min.
Hawaii, Oslo oli Norjan ehdokas kilpailemaan vuoden 2004 Oscareista. Tämä kertoo elokuvan kotimaisesta menestyksestä, mutta kansainvälinen vetovoima on aivan toinen juttu. Episodielokuvat ovat yleensä joko todella briljantteja juonikudelmia tai sitten kankeita yritelmiä kertoa paljon älykkääntuntuisesti. Tarinoiden limittäminen tai niiden rinnakkain kuljettaminen ei ole tae taiteesta tai kerronnallisesta lahjakkuudesta. Erik Poppen ohjaama elokuva sijoittuu jonnekin briljantin ja liian yrittämisen välimaastoon.
Hawaii, Oslon viisi katkelmaa karusta elämästä sijoittuvat paahtavan kuumaan kesäpäivään ja -yöhön. Elokuvan keskushenkilö on unettomuudesta kärsivä Vidar, yksinäinen susi ja hoitokodin yövahti, jolla on selvännäkijän kykyjä. Ainakin itse hän uskoo näkyjensä kääntyvän todeksi. Vidarin hoitokodissa asuu sosiaalisesti lukkiutunut Leon, joka on 14-vuotiaana vannonut ystävänsä Åsan kanssa, että he päätyvät yhteen 25-vuotiaina. Aseellisista rikoksista linnassa lusinut Trygve palaa juhlimaan pikkuveljensä Leonin merkityksellistä syntymäpäivää mutta yrittääkin sotkea tämän hämärähommiinsa. Samaan aikaan ambulanssissa syntyy poikavauva, joka mullistaa vanhempiensa Froden ja Millan elämän siksi, että lapselle luetaan kuolemantuomio ja annetaan elinaikaa vain 3 päivää. Tarinassa seikkailevat myös kaksi pientä poikaa oman onnensa nojassa sekä suosion unohtama laulaja, joka päätyy yrittämään itsemurhaa. On siis yltäkylläisesti epätoivoa ja epätoivon motivoimia tekoja.
Vidar on elokuvan mystinen enkelihahmo, joka osuu eri henkilöiden tielle. Monet sattumuksista ovat ehkä vain Vidarin unta; ja hänellä saattaa olla myös kyky pelastaa. Näillä ajatuksilla vaalitaan elokuvan mystiikkaa. Aikatasot vaihtuvat ja sattuma muuttaa arjen polkuja. Musiikki ja urbaanit näkymät maalailevat kohtalon oikullisuutta. Angstista on Poppen käsissä tullut enemmän taidetta kuin vangitsevaa draamaa. Hawaii on elokuvassa haave, Trygven valkoinen valhe ja baari Oslon keskustassa. Ohjaaja punoo juonensa lankoja tarjoten katsojalle eri tulkintavaihtoehtoja. Mutta miksi ongelmien on oltava niin suunnattomia ja lohduttomia? Mieluummin olisin nähnyt vähemmän tuskaa ja enemmän pieniä arkisia yllätyksiä ja jännitteitä, jolloin näyttelijöidenkään ei tarvitsisi koko ajan pinnistellä tunneskaalansa äärirajoilla.