Fargo

Coenin veljekset jatkavat omaa tietään Hollywoodin omintakeisimpana parivaljakkona. Miehet ovat ihanteellisesti saaneet sovitettua indie-leffan parhaat puolet kunnon levitys- ja tuotantokoneiston palvelukseen ja tuloksena on ollut leffa leffan jälkeen upeaa katseltavaa. Coenit hallitsevat suvereenisti lajityyppien koko kirjoa. Edellisestä Hollywood-perinteeseen tuetusta, mutta upeisiin visioihin nouseesta komediasta Hudsucker Proxysta veljekset ovat Fargossa siirtyneet pienempiin puitteisiin Pohjois-Dakotan tienvarsikaupunkeihin, joista ammennetut tositapahtumat räiskyvät omaperäisenä tulkintana kankaalle.

Kehno autokauppias Jerry Lundegaard (Macy) on ajautunut bisneksiensä kanssa umpikujaan ja palkkaa nokkelana miehenä luuserikaksikon (Buscemi ja Stormare) kidnappaamaan oman vaimonsa ja siten rahastamaan tämän rikasta isää. Äijät hölmöilevät raskaamman jälkeen ja ja kaksikko alkaa vetää verijälkiä perässään. Brainerd-nimisen metropolin poliisipäällikkö Marge Gundersson (McDormand) alkaa raskaana olemisensa ja siten hyvän ruokahalunsa kyytipojaksi tutkimaan tapahtumia, joiden traaginen loppu alkaa häämöttää.

Fargon tyypit on rakennettu kaikessa realismissaan ja jokamiehisyydessään nautittaviksi. Pienet nyanssit paljastavat henkilöiden tunteet kameran läpi katsojan sieluun ja näyttelijät tekevät uransa parasta työtä. William H. Macy on epävarmana häviämään tuomittuna kohtalon kauppatavarana aivan upea. McDormand huokuu lämpöä ja älyä kaikki kyttien kliseet takapihan lumikinokseen jättävänä poliisipäällikkönä ja Steve Buscemi repii itsestään myös kaiken irti Stormaren myös hienosti esittämän vastakohtaisen keikkakaverin kimpassa.

Coenien elokuvat pursuavat mieltä liikuttavia sävyjä, mutta ne ovat silti kivenkovia tyylillisiä kokonaisuuksia. Fargo pitäytyy Deakinsin mahtavasti kuvaamissa lumenharmaissa ja tummissa sävyissä, jotka rytmittyvät dynaamisella, dialogia kunnioittavalla kerronnalla, mikä sitten kohotetaan yllätyksellisin leikkauksin tekemisen totuutta tulkiten.

Fargo palkittiin viime Cannesissa keväällä 1996. Coenien elokuva on yksi pieni tarina muiden joukossa, mutta toteutettu niin suurella sydämellä, että se taatusti jää mieleen. Se oivaltavaa elokuvaa parhaimmillaan.

Teksti: Jari Rantala
Kuva: Finnkino