Median monitoimija ja Vuoden homo -ehdokas Kristoffer Ignatius kamppaili vuosia löytääkseen identiteettinsä.
Kristoffer Ignatius, 39, on ehdolla QX Gay Gaalassa Vuoden homoksi. Ignatius on tuttu muun muassa töistään Subin kanavaäänenä sekä Radio Novan juontajana.
Kun Ignatiukselta kysyy hänen saamastaan ehdokkuudesta, hymy valtaa miehen.
– Sehän on ihan hitonmoinen kunnia päästä tuollaiselle ehdolle. En voisi sanoa että on etuoikeutettu olo, tuntuu ihan mahtavalta ja hullulta.
Neljääkymmentä lähestyvä Ignatius kertoo haluavansa ihmisten tajuavan, että hänen ikäluokkaansa edustavat seksuaalivähemmistöön kuuluvat ovat joutuneet elämään erittäin kovassa ristitulessa.
Ignatiuksen ollessa lapsi homous luokiteltiin vielä sairaudeksi. Joten hänkään ei ole päässyt helpolla.
– Minulla on ollut ihan hirvittävän vaikea matka tulla tähän pisteeseen, missä olen nyt.
Ensimmäinen kosketus homouteen
Kun Ignatius oli lapsi, hän tajusi olevansa erilainen. Merkkejä siitä löytyi jo varhaisella iällä. Hän ihannoi sekä naisia, että miehiä. Miehistä tuli kuitenkin outo, pelottava tunne.
– Jo ennen koulua katsoin miehiä ja niiden pukeutumista, mistä tuli semmoinen outo olo, mikä tavallaan tuntui hyvälle, mutta sitä säikähti. Menin piiloon sitä tunnetta komeroon. Ja muistan kun luin, mitä homo tarkoittaa, mietin että ehei, se en ole minä.
LUE MYÖS: Madonnan tavannut Kristoffer Ignatius kertoo kohtaamisesta: "Siinä hän oli niinkuin kuka tahansa"
Ignatiuksen varhaisnuoruudessa, 1980-luvun loppupuolella, mediassa nostettiin homoutta vahvasti esiin aidsin takia. Uusi tauti sai aikaan levottomuutta ja jopa paniikkia. Sana homo oli tuohon aikaan äärimmäisen negatiivinen.
– Se oli kuin myrkky, melkein pahin mahdollinen vitsaus. Muistan, miten ihmiset keskustelivat, lukivat lehtiä ja päivittelivät sitä, että ajatella jos olet homo, niin nyt ne kaikki kuolee sitten tuohon aidsiin.
Nuoren, Kainuussa asuvan pojan elämä oli ristiriitaista. Ignatius kamppaili sisäisten, salaisten ajatustensa kanssa, kun julkinen kuva homoudesta oli julma ja jopa törkeä.
Ignatiusta rinnastettiin jatkuvasti johonkin kamalaan, ja hän halusi näyttää ettei ole sellainen.
– Se karkotti sitä tunnetilaa pois, mutta kyllä se siellä taustalla koko ajan on pysynyt. Kyllä huomasin tiettyjä asioita miehistä. Itsensä löytäminen oli hirveän vaikeaa.
Kiusaaminen ja tuska alkaa
Heti, kun Ignatius meni ensimmäiselle luokalle, yhdeksän vuotta jatkunut kiusaaminen alkoi. Kaikki lähti sinisestä, tupsuilla koristellusta seitsenvuotiaalle pojalle mieluisasta kaulahuivista.
– Ensimmäiset sanat, jotka minulle sanottiin kun menin Purolan kouluun, oli että miksi sinulla on tyttöjen kaulahuivi. Se on ensimmäinen asia, minkä muistan koulusta.
LUE MYÖS: Tom of Finland -elokuvan tähti homoyhteisöjen kohtelusta: Meillä on surullinen historia
Ulkonäkönsä ja tyylinsä lisäksi Ignatius sai kuulla jatkuvia kommentteja perheestään. Hänen vanhempansa olivat eronneet, joten Ignatius asui äitinsä ja siskonsa kanssa. Ignatiuksen isä oli lisäksi lastenlaulujen tekijä sekä musiikinopettaja Eero Kaarna, joka oli tunnettu ja pidetty muusikko. Kunnes alkoholi vei.
Kiusaaminen lähti haukkumisesta ja nimittelystä. Ignatius kävi koulun jälkeen lukemassa kirjaston tietosanakirjoista, mitä tarkoittavat esimerkiksi alkoholismi, puliukko, mitättömyys, homo tai hintti.
– Sitten aina kysyin, että olenko minä tämmöinen.
Saaliseläin pakeni metsästäjäänsä
Ignatius erottui muista. Hän rakasti kukkia, musiikkia ja kauniita asioita. Hän aloitti tanssiharrastuksen, mikä löi bensaa entistä enemmän kiusaajien liekkeihin.
– Minulle itsellenihän se oli pelastus. Siellä ja kotona minut hyväksyttiin sellaisena kuin olin ja siellä tuntui olevan turvallista. Tanssi mahdollisti luovuuden ja liikkumisen, sitten ympärillä oli turvallisia aikuisia.
Koska Ignatius tanssi, hän sai kuulla siitä koko ajan. Harrastuksen myötä Ignatiukselle kerrottiin, että tämä alkoi kävelemään ja käyttäytymään kuin tytöt.
Haukkumisen jälkeen kiusaaminen yltyi ilkivaltaan. Ignatiuksen vaatteita revittiin, kenkiä piilotettiin, reppua heiteltiin sekä muun muassa polkupyörälle tehtiin tuhoja.
– Pyöräni oli kerran puussa. Silloin nauroin, koska minulla ei ollut enää sanoja siihen.
Kouluun menemisestä ja kotiin pääsemisestä tuli jatkuvaa taktikointia ja analysoimista. Ignatius kierteli erilaisia reittejä, meni kouluun niin aikaisin ettei suurin osa lapsista ollut vielä paikalla, tai saapui paikalle viime tipassa kellon soidessa.
LUE MYÖS: Kristoffer Ignatius tapasi Mariah Careyn – pop-diivaa ei saanut puhutella tai koskettaa
Päästyään koulusta kotiin Ignatius iski ovet lukkoon, laittoi verhot kiinni, valot sekä musiikin päälle. Kotona hän oli turvassa.
Sitten kiusaamisesta tuli fyysistä. Ignatiusta heiteltiin päin seiniä, tönittiin portaissa, lyötiin, ajettiin välitunnilla kulman taakse ja peloteltiin. Lapsuudestaan Ignatius muistaa erityisesti ainaisen laskelmoinnin ja pohdinnan.
– Se oli sellaista selviytymistaistelua ja näyttelemistä jo lapsena. Kaikki se taktikointi: mitä reittiä menet kouluun, milloin lähdet pois. Sama välitunnilla: okei, missä voin nyt leikkiä, jos olen tässä, tuossa on aikuinen, joka näkee koko ajan mitä tapahtuu ja missä olen.
Jatkuva analysointi näkyy myös aikuisen Ignatiuksen elämässä tänäkin päivänä. Hän kiinnittää edelleen huomiota ympäristöönsä ja pyrkii jatkuvasti kontrolloimaan sitä.
Jo pienenä hän oppi siihen, että hänen täytyy olla koko ajan varpaillaan.
”Mietin millaiset hautajaiset minulle tulee”
”Kuole pois, tee itsellesi jotain, susta ei koskaan tule yhtään mitään.”
Huutelut ja kiusaajien vaino seurasivat Ignatiusta, joka yritti selviytyä tuskaisesta arjesta ja etsiä samalla epätoivoisesti omaa identiteettiään. Yläasteen loppupuolella hän huomasi olevansa aivan turta. Kiusaaminen oli jo todella fyysistä, mutta mikään ei enää tuntunut miltään.
– Rupesin suunnittelemaan omia hautajaisiani. Mietin, millaiset ne on ja ketä sinne tulee, mitä minusta sanotaan.
– Enhän voinut ajatellakaan, että olen homo – se mistä kaikki minua kiusaavat. Minulle oli tehty selväksi, että homous on helvettiä ja saatanasta, ja sanottu, että minä olen se. Niin enhän tietenkään halunnut olla mitään sellaista.
Yhdeksännellä luokalla tapahtui se, mitä Ignatius oli aina pelännyt: hänet pahoinpideltiin vakavasti. Viisi poikaa hyökkäsi, kun Ignatius oli lähdössä kotiin liikuntahallin diskosta.
Joku varoitti Ignatiusta, että häntä etsitään. Hän lähti paniikissa, kotiin oli päästävä äkkiä. Silloin joukko kävi päälle.
– Muistan vain, kun makasin maassa ja katsoin pimeää taivasta, ympärillä oli lunta ja ihmiset tulivat läpsimään ja kysymään olenko tajuissani.
Suurin osa iskuista kohdistui Ignatiuksen päähän. Nenä murtui useasta kohdasta, osa hampaista katkesi juurista, osa painui sisälle suuhun. Kun poliisit tulivat paikalle, Ignatius alkoi nauraa ja itkeä.
Hän ajatteli: nyt minua uskotaan, ja ne kaikki jäävät vihdoin kiinni.
Uusi elämä alkoi
Pahoinpitelyn jälkihoidot kestivät pitkään ja Ignatius oli jatkuvasti kovissa kivuissa. Tapaus meni oikeuteen, sillä nurkkaan ajettu poika ei halunnut sitä sovitella. Tekijät oli saatava vastuuseen.
Välikohtauksen jälkeen tapahtui jotain outoa: Ignatius jätettiin rauhaan. Kukaan ei uskaltanut huudella hänelle koulun käytävillä, työntää seinää vasten, repiä vaatteita. Yhdeksäs luokka oli tulossa päätökseensä ja hetki oli Ignatiukselle katkeransuloinen. Jos koulussa käynti voi olla tällaista, olisiko koko homman voinut aloittaa alusta, nuorukainen ajatteli.
LUE MYÖS: Suosikkijuontaja riisui itsensä alasti tv-sarjaa varten: ”Kaverit pitivät hulluna”
Tuolloin Ignatius teki vakaan päätöksen: pian hän jättäisi kotiseutunsa taakseen. Hän meni Paltamon viestintälukioon, jossa elämä sujui entiseen verrattuna rauhassa, mutta hän halusi silti pois.
– Halusin tänne etelään. Silloin käynnistin myös nimenmuutosprosessin.
Näin nimellä Mikko Kaarna tunnetusta pojasta tuli Kristoffer Ignatius. Hän halusi käyttöönsä äitinsä tyttönimen, jotta kukaan ei löytäisi häntä. Pahoinpitelyn myötä hän sai myös yhteystietonsa salaiseksi. Ignatius halusi kadota kaikilta niiltä ihmisiltä, jotka olivat häntä vainonneet.
Ignatius muutti Helsinkiin, sai töitä, kirjoitti ylioppilaaksi. Uusi, ihmeellinen maailma avautui. Elämään tulivat mitä hulluimmat tyylikokeilut, uudet ihmiset, uudet ympäristöt.
– Kristoffer astui esiin ja tavallaan deletoin sen vanhan elämästäni kokonaan pois, aloin hakemaan itseäni.
Elämä todella muuttui. Sitä elettiin, lujaa. Täysi vapaus sai Ignatiuksen maistelemaan maailmaa ja etsimään jälleen kerran itseään.
Uusi elämä mahdollisti mitä vain, eikä kukaan enää kiusannut tai kommentoinut. Vanhat traumat olivat kuitenkin vielä käsittelemättä.
– Edelleen olin myös ihan varma, että olen hetero. Että enhän minä ole se homo.
Pikkuhiljaa vuosikausia mielessä kytenyt ajatus kuitenkin vahvistui. Ensin Ignatius järkeili itselleen olevansa biseksuaali. Hän koki sen, että kumpikin sukupuoli viehättää, lieventävänä tekijänä. Ja oli varma siitä, että alkaisi viehättyä pelkästään naisista, ajan kanssa.
– Parikymppisenä huomasin olevani jälleen sellaisessa tilanteessa, että olen aivan ahdistunut ja järkyttynyt siitä, etten tiedä mikä olen. Sitten minusta tuli taas sellainen harmaavarpunen ja varovainen, joka panikoi ja kenen oli jälleen paha olla.
LUE MYÖS: Suosikkijuontaja seurustelee Mr. Gay Finlandin kanssa: "Tapasimme Tinderissä"
Ignatius mietti uuvuksiin asti, minkä takia hän voi jälleen niin pahoin. Takaraivossa kummitteli ajatus homoudesta, mutta hän sysäsi sen systemaattisesti syrjään. Kunnes alkoi antaa ajatukselle pikkuhiljaa periksi.
Mutta Ignatiuksen päässä kaikuivat edelleen kaikki kamaluudet, joita hän oli kuullut koko elämänsä.
– Ne jättivät ihan hirveän jäljen, kun päässä soi huudot siitä, että olen hintti, homo, sairas, friikki. Enhän voinut olla se aids-hintti-homo, miksi minua haukuttiin. Aina oli varoiteltu, että älä vaan tule sellaiseksi.
– Mutta sitten tajusi, että ei hitto, kyllähän minä katson kundeja, ja niistä tulee se fiilis.
Miltä vapaus tuntuu
Vuosia jatkunut kulissin ylläpito ja näytteleminen jatkui. Ignatius huomasi joskus heräävänsä miehen vierestä, kävi homobaareissa, tutustui siihen mitä halusi ja mistä piti. Mutta kaikkea seurasi aina hirveä perustelu ystäville ja omalle itselle.
Ignatius pelkäsi menettävänsä kaiken. Työpaikkansa, asuntonsa, juuri rakentamansa identiteetin. Lopulta Ignatius huomasi ihmisten varovan hänen ympärillään. Monet tiesivät täsmälleen, mitä hän oli, mutta asiasta ei puhuttu koskaan ääneen.
Vuoden 2012 tienoilla Ignatius vietti lauantai-iltaa kahden hyvän ystävänsä, lesbopariskunnan kanssa. Hän kyseli ystäviltään, millaista on olla esimerkiksi töissä seksuaalivähemmistöön kuuluvana.
Sunnuntaina Ignatius kirjoitti tarinansa. Hän lähetti viestin äidilleen, siskolleen ja muille läheisilleen. Lähipiiri vastasi olevansa onnensa kukkuloilla. Nyt Ignatius saisi vihdoin olla avoimesti se, mitä oikeasti on.
– Muistan kun makasin kotona. Nauroin, itkin, huusin ja pelkäsin. Vitsit, kun oli taas vapaa, vähän samanlainen fiilis kuin silloin kun muutin etelään. Koko elämä oli ollut niin tunnemyrsky.
Nyt Ignatius on ensimmäistä kertaa elämässään pitkässä parisuhteessa ja asuu avoliitossa puolisonsa Marko Falin kanssa. Ignatius tekee vapaaehtoistyötä, kiertää kouluilla ympäri Suomea puhumassa erilaisuudesta ja kiusaamisesta sekä toimii vertaistukena sadoille oman tilanteensa kanssa kamppaileville.
Hän on myös opetellut kävelemään korkokengillä ja tanssimaan voguingia, tehnyt musiikkiteatteria sekä panostanut pitkästä aikaa musiikin tekemiseen. Asioita, joita hän ei ole aiemmin uskaltanut tehdä.
Menneisyyden möröt kummittelevat miehen elämässä kuitenkin edelleen.
– Olen jättänyt hirveästi asioita tekemättä pelon takia elämässäni. Toisaalta joskus olen katkera, että se prässi oli niin armoton, että joutui menemään mutkien kautta.
Nykyään Ignatius on vahvasti mukana edistämässä tasa-arvoa. Kun hänet, tai kenet tahansa muut, rinnastetaan esimerkiksi eläimeen, Ignatiuksen karvat nousevat pystyyn. Nyt hän haluaa taistella.
– Siitä tulen meuhkaamaan, ihmisten vääristyneistä mielikuvista. Välillä minulta kysytään, miksi te pidätte tuommoista mekkalaa itsestänne. Vastaan, että niin kauan, kun laki määrittelee sinut milloin miksikin, tai joku kansanedustaja taikka viranomainen avautuu jotenkin aivan törkeästi ja vertaa sinua räikeästi ihan johonkin muuhun, niin kyllä siihen pitää puuttua.
– Me, seksuaalivähemmistöön kuuluvat olemme myös ihmisiä, meilläkin on tunteet. Joten kuka ei puuttuisi semmoiseen.