Entinen leipäjonon työnjohtaja päätyi itse ruuan hakijaksi: "Itku kurkussa väännän sienikastiketta ja perunamuusia – olo mitä kiitollisin ja herkistynein"

6:31
Tältä näyttävät kasvaneet ruokajonot nyt – konkariauttaja Heikki Hursti huolissaan vähävaraisista

Elämä voi kuljettaa joskus yllättäviin tilanteisiin – ja onni elämässä voi olla pienestä kiinni. Helsinkiläinen 24-vuotias sosionomiopiskelija työskenteli vielä pari vuotta sitten leipäjonon työnjohtajana, mutta joutuikin tänä syksynä itse samaan jonoon ruuan hakijaksi. Hän tähdentää nyt, miten tärkeää on uskaltaa ja osata ottaa apua myös vastaan.

– Olin elämäni ensimmäistä kertaa tiskin toisella puolella. Nyt itku kurkussa väännän sienikastiketta ja perunamuusia saamistani ruuista, olo mitä kiitollisin ja herkistynein, Inari* kirjoittaa Twitter-päivityksessään.

Pari vuotta sitten tehty työ konkretisoitui hänelle nyt täysin uudesta näkökulmasta. 

– Koskaan ei tiedä, milloin on itse se, kuka apua tarvitsee. Siksi pyrin kohtelemaan ihmisiä niin kuin haluaisin itseänikin kohdeltavan ja olevan aina valmis auttaman sitä tarvitsevia, Inari lisää.

"Jos elämässäni olisi muutama asia toisin..."

Inari aloitti työt ruuan jakelijana leipäjonossa vuonna 2017. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen Stean tukemaan paikkaan oli haettu alle 30-vuotiasta työtöntä. 

Töissä ruoka-avussa oli hänen lisäkseen vapaaehtoisia ja työkokeilussa ja -kuntoutuksessa olevia ihmisiä sekä opiskelijoita. 

– Olen aina halunnut tehdä työtä, jolla on merkitys, ja kokenut palavaa intohimoa taistella vähäosaisten, vähemmistöjen, syrjittyjen ja poljettujen puolella. Tiedän myös todella hyvin, että jos elämässäni olisi ollut muutama asia toisin tai olisin tehnyt pari valintaa eri tavalla, olisin joutunut jo aikaisemmin leipäjonon asiakkaaksi, Inari kertoo MTV Uutisten haastattelussa.

– Siksi olen hakeutunut yleensä auttamistöihin. Niiden kautta pääsin myös opiskelemaan itselleni alalta ammattia.

”Ehdottomasti paras työ, mikä minulla on koskaan ollut” 

Inari kertoo työn ruoka-avussa olleen todella antoisaa.

– Se oli ehdottomasti paras työ, mikä minulla on koskaan ollut. Päivät olivat työntäyteläisiä mutta silti rentoja, aika samanlaisia mutta silti niin erilaisia, Inari kuvailee. 

– Vähän kuin kavereiden kanssa olisi aikaa viettänyt samalla ihmisiä auttaen. Koin työn todella merkitykselliseksi ja tärkeäksi. Ja silti oli päivän päätteeksi aina fiilis, kunpa olisi voinut auttaa tai tehdä enemmän.

Inarin työhön kuuluivat muun muassa ruokakuorman vastaanottaminen, läpikäyminen ja lajitteleminen sekä ruoan jakaminen. Hän myös jutteli kävijöiden kanssa. Päivän päätteeksi hän vei mahdollisen ylijäämän eteenpäin esimerkiksi viereisiin asumisyksiköihin. 

Opiskelijabudjetista ei riittänyt rahaa ruokaan

Sitten kävikin niin, että Inari joutui itse leipäjonoon.

Rahat ovat olleet tiukilla opintojen alkamisen jälkeen ja lopulta hänen oli myönnettävä, että varat eivät riitä ruokaan.

Noloutta tai häpeää hän ei avun hakijaksi joutumisesta kokenut. Joskus oli ollut tosin toisinkin.

– Elämässäni on ollut esimerkiksi työttömyyskausia, kun olisi pitänyt mennä leipäjonoon, mutta en ole kehdannut. Syynä on ollut niin leimaantumisen pelko kuin myös ajatus siitä, että "joku muu tarvitsee apua enemmän kuin minä". Vaikka näin jälkikäteen mietittynä olisi ehdottomasti vaan pitänyt mennä. Olisin ollut siihen täysin oikeutettu.

Inari tähdentää, että esimerkiksi köyhyyteen liittyvä häpeän tunne on turha ja haitallinen.

– Kun on tehnyt töitä niin leipäjonossa kuin muissakin palveluissa esimerkiksi asunnottomien, päihdeongelmaisten ja syrjäytyneidenkin kanssa, on konkretisoitunut se, kuinka minkään avun hakemiseen ei pitäisi olla mitään kynnystä. 

– Jos apua tarvitsee, sitä on todella tärkeää uskaltaa ja osata ottaa vastaan. Ei ole mitään hävettävää tai noloa joutua epätasa-arvoa kihisevän yhteiskunnan ja systeemin jalkoihin, Inari sanoo.

Tutut naamat tiskin molemmilla puolilla

Inari kertoo, että kun hän meni hakemaan ruokaa leipäjonosta, vastassa oli tuttuja naamoja niin tiskin takana kuin jonossakin.

– Siellä olivat tutut tyypit töissä. Heitä oli kiva pitkästä aikaa päästä moikkaamaan ja vaihtamaan kuulumisia. Myös jonossa näin pari tuttua kasvoa.

"En toivo kurjuutta kenellekään"

Inari uskoo, että jos ei ole kokenut kurjuutta itse, sitä ei voi koskaan täysin ymmärtää. 

– En toivo kurjuutta, syrjintää, rahahuolia tai mitään perustarpeiden tyydyttämiseen liittyviä ongelmia kenellekään, Inari toteaa. 

– Mutta varmasti tämä yhteiskunta olisi hellempi ja ymmärtäväisempi, jos hyväosaisuudessa ja etuoikeuksissa koko elämänsä kierineet ihmiset kokisivat itse, minkälaista heidänkin elämänsä voisi olla, jos muutama asia olisi mennyt eri tavalla. 

Inari ei usko siihen, että myöskään esimerkiksi tosi-tv-sarjojen ideat siitä, että rikkaat ja köyhät vaihtavat paikkaa, toimisivat oikeasti.

– Jos tietää, että pääsee takaisin yltäkylläiseen elämää, viikko köyhänä elämistä on vain "sosiaalinen koe", josta ei edes voi stressata samalla tavalla kuin ihminen, jonka jokainen huominen on kamppailua. 

"Ihminen ei ole oman onnensa seppä"

Inari toivoo, että ketään ihmistä ei nähtäisi vain hänen haasteidensa ja ongelmiensa kautta.

– Meillä kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia ja lähtökohtia. Kuka tahansa voi menettää yhtäkkiä kaiken. Se asunnoton voisit aivan yhtä hyvin olla sinä, sinun lapsesi tai sinun vanhempasi, joten kohdellaan toisia niin kuin haluttaisiin itseämmekin kohdeltavan.

– Aivan liian harva tässä maailmassa tajuaa, minkälaisilla lottovoitolla nämä asiat menevät – esimerkiksi Suomeen tai hyvätuloiseen perheeseen syntyminen. Ollaan ihan liian ylpeitä asioista, joiden eteen ei olla itse tehty mitään. Ihminen ei ole oman onnensa seppä, Inari uskoo.

Vapaaehtoinen sosiaalityö on kultaa kalliimpaa

Inari korostaa vielä sitä, miten tärkeää vapaaehtoinen sosiaaliapu on sitä tarvitseville. 

– Tässä meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme on kyllä aika perverssiä, kuinka paljon vastuuta sysätään kolmannelle sektorille tai vapaaehtoistyölle. Tiedän ihmisiä, joiden elämä on täysin riippuvainen tämänkaltaisista palveluista ja avustuksista. Joten ilman näitä moni surullinen kohtalo olisi entistäkin surullisempi. 

– Usein mietin, mitä sitten, jos kolmas sektori ja vapaaehtoistyö jonain päivänä vain nostaisivat kädet ilmaan ja toteaisivat, että valtio saa nyt hoitaa homman. Tuhannet ihmiset jäisivät tyhjän päälle.

*Inari esiintyy jutussa nimimerkillä omasta toiveestaan.

Lue myös

    Uusimmat

    Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme vaihtamaan tuettuun selaimeen. Lisätietoja