Seisominen kotikunnan ruoka-apujonossa oli kaustislaiselle tapaturmaeläkeläiselle silmät avaava kokemus, josta seurasi hyväntekotempaus. Sitä ennen tarvittiin kuitenkin aliravitsemustila ja aimo annos häpeän selättämistä. "Ei ole pakko pärjätä väkisten yksin", hän rohkaisee muita.
Oli lokakuun viimeinen maanantai. Kaustislainen Jukka Mäki-Petäjä, 47, jonotti paikallisen seurakunnan ruoka-apujonossa omaa vuoroaan. Kasseissa oli tarjolla ylijäämäruokaa kauppojen hyllyiltä.
Paikalla ensimmäistä kertaa ollut Mäki-Petäjä katsoi ympärilleen ja näki noin 70 muutakin jonottajaa. Noin puolet ennätti saada ruokakassin, ennen kuin ne loppuivat. Hänkin ehti saada omansa, mutta tilanne tuntui silti kurjalta.
Kääntyessään hän huomasi takanaan äidin, joka jonotti ruokaa kolmen pienen lapsen kanssa.
– Ei siinä vaiheessa yksinkertaisesti ollut sydäntä kävellä oman kassin kanssa ohi. Annoin kassini heille, koska enemmän he sitä tarvitsivat kuin minä. Minusta tuntui hyvältä tehdä niin. Mietin niitä kaikkia muita ihmisiä, jotka jonoon jäivät pettyneitä, Mäki-Petäjä sanoo.
– Ajattelin, ettei tämä asia voi olla näin. Jonossa olivat ainoastaan ne, jotka ylipäätään pääsevät paikalle ruoka-apujonoon. Monella ei ole kyytiä tai kykyä tulla hakemaan apua, osaa estää häpeä.
Kaksi viikkoa myöhemmin isänpäivänä Mäki-Petäjä kirjoitti kotikuntansa paikalliseen Facebook-ryhmään monen ajatuksia ravistelleen kirjoituksen ruokajonossa käymisestä.
– Tämä on varmaan vaikein asia, josta olen ikinä kirjoittanut julkisesti, hän tunnusti heti päivityksensä alussa.
