Elina* on ollut jäädä kaksi kertaa junan alle. Hän uskoo, etteivät ihmepelastumiset olleet sattumaa.
Kun Elina oli 12-vuotias tyttö 1940-luvulla, hän asui Hyvinkäällä, Hangon radan varressa.
– Ihmisillä ei tuohon aikaan ollut pyöriä tai muitakaan kulkuvälineitä. Joka paikkaan mentiin kävelemällä. Ja kun kävelemällä mentiin, niin aina valittiin tietysti suorin tie. Rautatiet oli sijoitettu niin, että niitä pitkin pääsi nopeimmin paikasta toiseen. Meidän laitakauppalassa kaikki kulkivat pitkin kiskojen viertä, Elina muistelee.
Niin teki Elinakin sinä päivänä, kun hän oli tulossa kauppalasta kotiin.
– Ennen kuin astuin radalle kävelemään, katsoin tarkkaan taakseni. Sieltä oli tulossa veturi. Ratoja kulki kuitenkin kaksi vierekkäin: toinen Tuottajain Myllylle Hyvinkäälle ja toinen Hankoon. Luulin, että veturi puksutti Hankoon päin, Elina kertoo.
Tyttö siirtyi myllyn puoleiselle radalle. Hän käveli kiskojen välissä selkä veturiin päin, kunnes havahtui huutoon ja kääntyi.
– Veturin nokka oli aivan kiinni minussa.
Juoksi kauhistuneena pois
Veturi oli onnistuttu pysäyttämään viime tipassa niin, ettei se ajanut Elinan päälle.
– Olin ollut niin ajatuksiini vaipunut ja varma siitä, että veturi kulki toista reittiä, etten ollut ollenkaan kuullut siitä puoliksi ulkona roikkuneiden miesten huutoja. Pillinkin on täytynyt pitää mekkalaa. Miehet luulivat varmaan, että olen kuuro, Elina kertoo.
Järkyttynyt tyttö säikähti ja lähti juoksemaan niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.
