Suomi, 2003. Ohjaus ja käsikirjoitus: Esa Illi. Kuvaus: Marita Hällfors. Leikkaus: Kai-Ene Rääk. Tuotanto: Lasse Saarinen, Sanna Östman. Pääosissa: Max Bremer, Aaro Vuotila. Kesto: 77 min.
Suomi, 2003. Ohjaus ja käsikirjoitus: Esa Illi. Kuvaus: Marita Hällfors. Leikkaus: Kai-Ene Rääk. Tuotanto: Lasse Saarinen, Sanna Östman. Pääosissa: Max Bremer, Aaro Vuotila. Kesto: 77 min.
Esa Illin ensimmäinen kokopitkä fiktio Broidit jatkaa viime vuosina kotimaisissa elokuvissa paljon ollutta teemaa miesten välisestä veljeydestä ja ystävyydestä. Max Bremer on elokuvan isoveli Sami, valokuvaaja ja oman ihmissuhteensa karrelle polttanut mies. Aaro Vuotila on 15 vuotta nuorempi pikkuveli Joni, joka on päättänyt kääntää selkänsä vakavalle sairaudelleen ja perustaa perheen Pärnuun. Veljekset törmäävät toistensa erilaisiin elämänasenteisiin, kun Sami lähtee lääkärin kehottamana hakemaan pikkuveljeään Suomeen. Illi on ollut viisas ja tehnyt elokuvastaan vain 77-minuuttisen, vaikka siinäkin on aavistus liikaa: elokuvan sisältö taipuisi luontevimmin lyhytelokuvaksi.
Sekä Bremer että Vuotila näyttelevät todentuntuisesti miehiä, joiden elämänarvoja ja -tapoja on vaikea saattaa samalle aaltopituudelle. Pienistä sivurooleista mainittakoon Sara Paavolaisen loistava lääkäri, jonka vaivautuneesti kiertelevä ja kaarteleva puhe on erityisen sietämätöntä siksi, että hän tietää asioita, joista riippuu yhden ihmisen henki. Lain mukaan hän ei kuitenkaan voi sanoa mitään, joten Samin ja lääkärin kohtaamisesta tulee turhauttavien tilanteiden taidokkaasti rakennettu hetki. Jonin tyttöystävää Rimmaa näyttelevä Marianne Kütt on kalsea ja ilmeetön ja siksi elokuvan heikoin lenkki.
Aiemmin dokumentteja kuvanneen ja ohjanneen Marita Hällforsin kamerankäyttö on tarkkailevaa. Kevyellä kalustolla toteutettu kuvaus luo tarinaan intensiivistä tunnelmaa, vaikka kuvanlaadun suttuisuus häiritseekin välillä silmää. Toisaalta kuvien rajaukset ja häkellyttävät värit muistuttavat usein valokuvia - esimerkiksi taustalle piirtyvä voimakas yönsininen on todella hieno. Illin ohjaustapa perustuu improvisaatiolle, joten tätä taustaa vasten dokumentaarinen kuvaustapa on perusteltua. Huvittava yhteensattuma on se, että Caj Bremerin poika ja Stefan Bremerin veli on pantu näyttelemään valokuvaajaa. Tästä on varmasti irronnut monia sisäpiirin vitsejä.
Jonin valinta elää pienessä ränsistyneessä mökissä rakastamansa naisen kanssa on samantyyppistä todellisuuspakoa kuin Menolippu Mombasaan -elokuvan kuolemansairaiden kaverusten päämäärätön matka. Joni kääntää selkänsä kuolemalle hillitymmin, mutta ratkaisu on sama. Henkinen kasvu kuulostaa yököttävältä kliseeltä, mutta siitä tässäkin elokuvassa on kysymys: aikuistumisesta todellisuuden lyödessä silmille.
Teksti: Minna Karila
Kuva: FS Film