Kysyimme asiantuntijalta, oiko lähimmäistä todella rakastaa kuten itseään, ja kuoleeko aito rakkaus koskaan.
"Rakkaus on sisäistä kutinaa, jota ei voi raapia."
"Rakkaus on elämä!"
"Rakkaus on sitä, että on valmis jakamaan elämänsä toisen kanssa ja ottamaan hänet osaksi sitä."
Voiko lähimmäistä todella, aidosti ja oikeasti rakastaa kuten itseään?
Risto Saarinen miettii pitkään.
– Itse ajattelen, että voi. Kirjassa keskustelen siitä, onko niin, että ensin rakastaa itseään ja sitten rakastaa muita, vai onko se päinvastoin: ensin rakastaa muita, ja sitten alkaa rakastaa itseään?
Saarinen haluaa esittää teorian, jossa alussa on vain rakkaus. Pieni lapsi ei alussa tee eroa "itsen" ja "muiden" välillä; on vain vanhempi ja hänen rakkautensa.
– Tunnesuhteen kautta lapsia alkaa ymmärtää, kuka on "minä" ja keitä ”ne muut”. Ei ole niin, että ensin on "minä" ja "ne muut", ja sitten aletaan kohdistaa tunteita. Rakkaus synnyttää käsitystä itsestä ja toisista. Ehkä tällaisen ajatuksen kautta uskallan vastata, että kyllä monet ihmiset rakastavat muita samalla tavalla kuin itseään. Ja jopa niin, että kun lentokoneessa on happinaamareita, niin siellä on kyltti, että laita ensin happinaamari itellesi ja sitten vasta lapselle. Koska on niin monia, jotka asettavat toisen etusijalle. Ei lähimmäisenrakkaus minusta ole mikään harvinainen tai tavaton asia.
