Voiko lähimmäistä todella rakastaa yhtä paljon kuin itseään? Asiantuntija vastaa

"Rakkaus on sisäistä kutinaa, jota ei voi raapia."

"Rakkaus on elämä!"

"Rakkaus on sitä, että on valmis jakamaan elämänsä toisen kanssa ja ottamaan hänet osaksi sitä." 

Voiko lähimmäistä todella, aidosti ja oikeasti rakastaa kuten itseään?

Risto Saarinen miettii pitkään.

– Itse ajattelen, että voi. Kirjassa keskustelen siitä, onko niin, että ensin rakastaa itseään ja sitten rakastaa muita, vai onko se päinvastoin: ensin rakastaa muita, ja sitten alkaa rakastaa itseään?

Saarinen haluaa esittää teorian, jossa alussa on vain rakkaus. Pieni lapsi ei alussa tee eroa "itsen" ja "muiden" välillä; on vain vanhempi ja hänen rakkautensa.

– Tunnesuhteen kautta lapsia alkaa ymmärtää, kuka on "minä" ja keitä ”ne muut”. Ei ole niin, että ensin on "minä" ja "ne muut", ja sitten aletaan kohdistaa tunteita. Rakkaus synnyttää käsitystä itsestä ja toisista. Ehkä tällaisen ajatuksen kautta uskallan vastata, että kyllä monet ihmiset rakastavat muita samalla tavalla kuin itseään. Ja jopa niin, että kun lentokoneessa on happinaamareita, niin siellä on kyltti, että laita ensin happinaamari itellesi ja sitten vasta lapselle. Koska on niin monia, jotka asettavat toisen etusijalle. Ei lähimmäisenrakkaus minusta ole mikään harvinainen tai tavaton asia.

Saarinen on ekumeniikan professori Helsingin yliopistossa. Hän on luennoinut opiskelijoille esimerkiksi rakkauden aatehistoriasta.

"Rakkaus syntyy pienestä "salamaniskusta" toiseen ja kun löytää sen oikean sielunkumppanin. Rakkaus kasvaa vuosien saatossa. Rakkaus kestää niin hyvät kuin pahat päivät. Rakkaus on pieniä asioita."

"Rakkautta on olla huolissaan, vaikkei haluaisikaan, luottamusta vastoin tosiasioita ja kutinaa vatsanpohjassa."

"Rakkaus on toisesta välittämistä ja kaipuuta, kiintymystä. Rakkaus muuttuu iän myötä, nuorena kiihkeämpää, vanhemmiten vähän erilaista, tasaisempaa, seestyneempää, helpompaakin. Rakkaus on ikuista!"

Kuvittele, että Romeo ja Julia eivät olisikaan kuolleet. Nyt, 40 avioliittovuoden jälkeen, Romeo on keskivartalolihava kaljuuntunut prätkäharrastaja ja Julia on alkanut kyseenalaistaa seksuaalisen suuntautumisensa. Olisiko rakkauden päättyminen kukoistuksessaan ollut sittenkin parempi vaihtoehto – silloinhan maailman suurin rakkaustarina ei ehtisi väljähtyä?

Moni etsii kuumeisesti Sitä Oikeaa, jonka kanssa rakkaus olisi ihanaa – ja ennen kaikkea ikuista. Saarisen mukaan rakkaus voi kuitenkin loppua, jopa kuolla.

– Oopperoissa ja tragedioissa on myös sellaisia rakkauksia, joissa vasta toisen kuollessa tajuaa, että rakastaa. Kuolema voi paradoksaalisesti myös synnyttää rakkautta, hän toteaa.

Saarinen ottaa esimerkiksi suomalaisen Kaija Saariahon oopperan Kaukainen rakkaus, jossa mies rakastaa naista, tuloksetta.

– Kun mies kuolee oopperan lopussa, nainen tajuaa rakastaneensa tätä. Kun nainen on katkera, muut ympärillä selittävät, että jos mies ei olisi kuollut, et olisi tajunnut rakastavasi häntä. Kuolema oli kuin rakkauden ehto. Nämä ovat tietysti oopperoiden ja tragedioiden juttuja. Se, miten asiat arjessa etenevät, on eri asia. Suuret rakkaustarinat usein edellyttävät jonkinlaisen täyttymättömyyden tai kuoleman.

Saarinen uskoo, että rakkaus on myös tahdon asia.

– Ihminen voi omalla tahdollaan sytyttää rakkauden, mutta myös sammuttaa sen. Tässä mielessä rakkaus voi loppua, mutta se on myös aika paljon ihmisen omasta tahdosta kiinni

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että täytyisi tyytyä intohimottomaan suhteeseen. Suhteelle täytyy olla hyvät perusteet, kuten vahva tunneside.

"Rakkaus on suuri salaisuus. Kyllä sen tuntee luissa ja ytimissään, kun se oikea kohdalle osuu. Sehän voi syntyä vaikka ensisilmäyksellä. Mutta yksi on varmaa: se kestää läpi elämän, se oikea aito rakkaus."

"Rakkaus on parisuhteessa minulle arjen jakamista, ilojen ja surujen jakamista, toisen kunnioittamista ja toiseen luottamista. Joustetaan asioissa eikä tehdä vain toisen halun mukaan eikä anneta periksi ensimmäisestä vastoinkäymisestä."

Kun ihminen sanoo kumppanilleen "tahdon", samalla hän antaa itsensä toisen haltuun. Saarisen mukaan länsimainen käsitys rakkaudesta uskoo, että ensin rakastutaan, sitten opitaan vähitellen ylläitämään rakkautta.

– Vaikkapa Intiassa on eri tavalla: ajatellaan, että tunneside voi syntyä pikkuhiljaa ja jälkeenpäin. Nythän tässä uudessa tv-sarjassa (Ensitreffit Alttarilla) on vähän samanlainen ajatus kuin näissä intialaisissa liitoissa: mennään ensin naimisiin ja katsotaan sitten, oppiiko pitämään toisesta. Se ei ole ihan meidän eurooppalaisten käsitys.

Saarinen kertoo itse edustavansa ajatusmallia, jossa ensin ihastutaan, sitten seurustellaan ja lopussa sanotaan ”tahdon”. Vahvoja tunteita on siis olemassa jo ennen avioitumista.

– Yleensä kirkkojen vihkikaavat ja muut avioliittolakiin liittyvät asiat lähtevät siitä, että puolisoilla täytyy olla yksimielisyys asiasya. Ja jotta olisi yksimielisyys, täytyy olla riittävästi tietoa toisistaan. Tässä mielessä olen ollut kriittinen Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa kohtaan.

Saarinen haluaa kuitenkin korostaa myös sitä, että rakkaus on leikkisää ja kujeilevaa.

– Ei rakkaudelle voi liian ryppyotsaisesti laatia sääntöjä. Kirjani nimi on Oppi rakkaudesta, ja se on vähän itseironinen nimi. Voiko rakkaudella olla sääntöjä, ja voiko siitä olla oppia? 

Yksi asia on varma: ilman rakkautta elämä olisi köyhää.

– Ja psykologisesti ehkä voi miettiä, olisiko meillä elämää ilman rakkautta? Kun on kuvattu susilapsia, he ovat kykenemättömiä vuorovaikutukseen. Kyllä rakkaus on perustaa ihmisyyden lähde, näin ajattelen.

Kursivoidut kohdat ovat lukijoiden vastauksia kysymykseen ”mitä rakkaus on."