Leijonien ensimmäisestä maailmanmestaruudesta tulee kuluneeksi tänään tasan 30 vuotta. Ville Peltonen iski kolme maalia, kun Suomi kukisti vuoden 1995 MM-turnauksen loppuottelussa Tukholman Globen-hallissa Ruotsin maalein 4–1. MM-finaali lähti kuitenkin nihkeästi käyntiin, ja kultajuhlat näyttivät vielä kaukaisilta.
Tämä juttu on julkaistu aiemmin toukokuussa vuonna 2020.
Kaiken piti olla kunnossa vuoden 1995 MM-finaaliin Ruotsia vastaan Globenissa, mutta Leijonien peli ei tahdo lähteä millään käyntiin.
Ruotsi painaa pelin Suomen päätyyn ja saa luotua maalipaikkoja, jotka maalivahti Jarmo Myllys vain vaivoin pystyy torjumaan. Leijonat saa kaksi jäähyäkin heti pelin alussa ja joutuu selviytymismoodiin alivoimalle.
Suomi saa ensimmäisen kunnollisen maalipaikan vasta viidennellä minuutilla, kun Raimo Summanen löytää toisesta aallosta hyökkäykseen nousseen Timo Jutilan.
Näinkö tämä taas lipuu käsistä?
Suomi oli ottanut isoja edistysaskeleita jääkiekossa 1990-luvun alussa ja noussut MM-finaaliin sekä Prahassa 1992 että Milanossa 1994. Nyt kaikki oli pedattu sille, että se ensimmäinen maailmanmestaruus tulisi.
Ruotsi vaan näyttää pirullisen vahvalta, ja kotiyleisö innostuu yhä enemmän omiensa hyvästä aloituksesta.
Rautakanki suli ottelussa
Suomi saanut pelinsä kuntoon alkusarjan ajoittaisten ailahteluiden jälkeen. Varsinkin puolustus oli pysynyt hyvin tukossa, sillä Suomi oli jättänyt nollille puolivälierissä Ranskan (5–0) ja välierissä Tshekin (3–0).
– En ole koskaan nähnyt joukkuetta niin levollisena kuin ennen MM-finaalia. Sen näki katseista. Ajatuksena oli, että älä vaan mene nyt sanomaan mitään kenellekään, että tämä tunne ei rikkoudu, valmentaja Hannu Aravirta naurahtaa.
Vaikka joukkue näytti Aravirran sanoin levolliselta, ainakin osalla pelaajista kuhisi pinnan alla. Puolustaja Erik Hämäläinen muistelee, että hän tunsi olonsa erittäin jännittyneeksi ennen finaalia.
– Ruotsi oli vastassa finaalissa, ja kotikatsomoissa telkkarin ääressä oli kovat odotukset. Mietin, että miten tästä nyt selvitään. Olin kuin rautakanki ennen ottelua.
– Itselläni oli kuitenkin kyky päästä nopeasti sen jännityksen yli pelin alkaessa. Sitten kroppa alkoi toimia.
Kirjeitä ja purjehdusta
Päävalmentaja Curt Lindström oli tehnyt omia taikojaan ennen finaalia. Hän oli kirjoittanut pelaajille tunteellisen kirjeen, jonka apuvalmentaja Esko Nokelainen kävi piilottamassa pelaajien tyynyn alle aamujään aikana.
Lindström oli muutenkin tunnettu henkisistä valmennusmetodeistaan. Alkusarjan heikon Tshekki-avauksen jälkeen hän vei joukkueen purjehtimaan räntäsateessa.
Muutama pelaaja sai vähän nuhaa, mutta yhteishenki hitsautui taas vähän enemmän yhteen.
– En muista nähneeni mitään mörköjä missään vaiheessa. Usko oli niin luja alusta lähtien, Aravirta tiivistää.
Kun Ruotsin alkurynnistys oli saatu torjuttua, avautui Suomen ykkösketjulle vastahyökkäyksen paikka. Ville Peltonen ajoi hyökkäysalueelle ja jätti kiekon tuulispään lailla paikalle porhaltaneelle nuorelle puolustajalupaukselle Janne Niinimaalle.
Ruotsin maalivahti Thomas Östlund ei saanut liimattua Niinimaan matalaa laukausta, ja Peltonen pääsi sörkkimään paluukiekon maaliin.
Suomi oli karistanut isoimman peikon selästään ajassa 8.07.
Peltosen osuma vapautti Suomen pelin, ja Leijonat pystyi luomaan enemmän maalipaikkoja. Peltonen sinetöi ikimuistoisen finaalihattutemppunsa neljä sekuntia ennen toisen erän loppua.
"Hyvin ne pakit näköjään kuulivat mitä sanoin"
Puolustajia peluuttanut Aravirta oli painottanut pakeille toisessa erässä, ettei nyt ole syytä nousta tukemaan turhaan hyökkäyksiä. Oma pää olisi turvattava parhaalla mahdollisella tavalla.
Kuinka ollakaan, Suomen 3–0-osuman yksi tekijämiehistä oli puolustaja Mika Strömberg, joka pyyhälsi mukaan hyökkäyksen kärkeen. Hän sai syötön Saku Koivulta ja kuljetti kiekon maalille – lopulta Peltonen sai sutia hattunsa täyteen.
– Ville oli siinä maalilla hyvissä asemissa. Tiesi varmaan, että pakilta karkaa kiekko. No, oli siinä vähän koukkuakin, Strömberg naurahtaa.
– Hyvin ne pakit näköjään kuulivat mitä sanoin, oman pään turvaamista painottanut Aravirtaa toteaa.
Strömberg kertoo keskustelleensa Aravirran kanssa aiheesta jälkeenpäin.
– Se oli vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta valmentajat sanovat aina, että pitää pelata omilla vahvuuksilla, eikä saa muuttaa mitään. Sitten tuleekin käsky, että pitää varmistella, Strömberg heittää.
– Onneksi olin jästipää siinä tilanteessa.
"Lähellä seurajoukkuetta"
Pääasia oli, että Suomi pääsi lähtemään hyvistä asetelmista päätöserään.
– Tuntui, että meillä ei ole enää isoa hätää, Aravirta muistelee tunnelmia kahden finaalierän jälkeen.
Hyökkääjä Juha Ylönen muistuttaa, että Suomen peli oli johtoasemassa tasapainoista.
– Meillä oli kokeneita pelaajia, jotka eivät yrittäneet vääriä ratkaisuja väärissä paikoissa.
Jutila iski Suomelle vielä neljännen osuman. Jonas Bergvistin tekemästä 4–1-kavennusmaalista ei ollut enää uhkaa.
– Vaikka Ruotsi sai yhden onnenkantamoisen, olo oli koko ajan, että kyllä me tämän hoidamme, Marko Palo sanoo.
Suomen ensimmäinen maailmanmestaruus oli totta. Ilman ponnisteluja ei MM-kulta tullut, mistä kertoo sekin, että Ruotsi voitti laukaukset 24–16.
Mestaruudesta lähti vyöry, joka ei ole kunnolla pysähtynyt vieläkään.
Ensimmäinen kultajoukkue näytti, miten paljon hyvä ilmapiiri merkitsee maajoukkuetasollakin. Globenin kulta oli parin vuoden projektin huipennus, jonka aikana vaihtuvuus Leijonissa oli melko pientä.
Aravirta osaa pukea yhteisön tunnelman hyvin sanoiksi.
– Olimme aika lähellä seurajoukkuetta. Perhe, todellinen hokifamily.