Vilja Eerikan viimeisinä elinkuukausina huoli lapsesta oli kova – rehtori kertoo uutuuskirjassa viimeisestä tapaamisesta tytön kanssa juuri ennen murhaa | MTV Uutiset
Vilja Eerikan viimeisinä elinkuukausina huoli lapsesta oli kova – rehtori kertoo uutuuskirjassa viimeisestä tapaamisesta tytön kanssa juuri ennen murhaa
Julkaistu 06.12.2020 06:11
Tiia Palmén
tiia.palmen@mtv.fi
Kahdeksanvuotias Vilja Eerika kuoli julmalla tavalla isänsä ja äitipuolensa murhaamana äitienpäivänä 2012. Monella ihmisellä oli kuitenkin ollut lapsesta huolta jo pitkään ennen tätä ja tytöstä oli tehty lukuisia lastensuojeluilmoituksia.
Perjantaina julkaistussa Vera Miettisen kirjassa Eerika (Deadline Kustannus Oy) käydään läpi lapsen vuosia lastensuojelun asiakkaana. Eerikan viimeisestä parista elinkuukaudesta piirtyy kirjassa äärettömän lohduton ja traaginen kuva, kun väkivaltatilanteet ja henkinen kärsimys kotona vain pahenivat.
Eerika oli marraskuusta 2011 maaliskuuhun 2012 sijoitettuna perhetukikeskukseen, missä hän viihtyi todella hyvin. Eerika sai paikasta oman huoneen, ystäviä ja hän sai harrastaa siellä ollessaan kuorolaulua. Eerika oli onnellisempi kuin koskaan ennen, mutta hän ikävöi äitiään.
Eerika piristyi sijoituspaikassa, nukkui ja söi hyvin ja myöhästymiset koulusta loppuivat.
Isä oli etukäteen varoittanut työntekijöitä tytön rajuista raivokohtauksista, mutta mistään sellaisista tai muistakaaan oireista ei ollut merkkiäkään. Eerika myös luotti perhetukikeskuksen aikuisiin.
Eerika haki lohtua halauksilla ja halusi aina välillä syliinkin. Joskus Eerika oli kyllä vähän mustasukkainen, kun aikuiset antoivat muille lapsille huomiota. ”Ei yhtä ainutta raivokohtausta”, työntekijä painotti raportissaan. Vilja Eerika piti myös huoneensa siistinä ja huolehti tavaroistaan. Tyttö myös valikoi usein oma-aloitteisesti seuraavan päivän kouluvaatteensa.
”Vilja Eerika on taitava koululainen, ja tyttö viihtyy koulussa hyvin”, nainen kirjoitti. Kaikin puolin Vilja Eerikalla meni itse asiassa paljon paremmin kuin monella muulla perhetukikeskuksen asukkaalla.
Tammikuussa 2012 Eerikan tilannetta selvitettiin jälleen Lastenlinnan lastenpsykiatrian poliklinikalla.
Isän mukaan Eerikalla oli käytöshäiriöitä, kuten raivokohtauksia, huutamista, itkemistä, kastelua ja tuhrimista sekä kirjojen ja vaatteiden leikkelemistä.
Lääkäri kertoi saaneensa Eerikaan hyvän kohtaktin ja tyttö käyttäytyi hyvin. Lääkäri oli myös huomannut, että Eerika kiintyi moneen aikuiseen helposti.
Perhetukikeskuksessa asuessaan kaikki Eerikan oireet olivat poissa. Työntekijät kuvailivat Eerikaa innostuvaksi ja aktiiviseksi lapseksi. Koulullakaan ei ollut huolta Eerikasta tuona aikana.
Lääkärien mukaan Eerika kärsi kuitenkin siitä, että isän naisystävä väitti odottavansa neljää vauvaa, ja Eerika odotti vauvoja syntyväksi. Nadia Beroughina esiintynyt äitipuoli oli ilmoittanut nelosraskaudestaan ensimmäisen kerran jo kesällä 2010, mutta vielä helmikuussa 2012 lapset eivät olleet syntyneet.
Lastensuojelusta oli useita kertoja sanottu Eerikan isälle, että näin pitkään jatkunut raskaus ei ollut mahdollinen, ja että he elävät jonkinlaisessa kuvitelmassa, mutta isä ei uskonut.
Maaliskuun lopulla 2012 lastensuojelussa päätettiin, että Eerika sai muuttaa takaisin kotiinsa isänsä luo, koska tytön vointi oli parantunut niin paljon kolmen ja puolen kuukauden aikana, jonka hän oli asunut perhetukikeskuksessa.
Eerika ei olisi halunnut kotiin.
– En haluaisi lähteä. Täällä on ollut niin kivaa, Eerika kertoi psykologille, kun häneltä kysyttiin poismuutosta.
– Miten sinulla sitten menee kotona isän ja äitipuolen kanssa?
Tytön ilme muuttui ja hän vastasi vakavana.
– En saa puhua kenellekään kotiasioistani.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Äitipuoli esiintyi Nadia Beroughina, mutta oikeasti hän on Sirpa Laamanen.MTV3/Topframe
Perhe asui pienessä asunnossa
Lastensuojelun huoli lapsesta ei kuitenkaan kadonnut, kun tyttö palasi kotiinsa.
– Erityisiä huolenaiheita ovat se, että perhe asuu pienessä yksiössä, ja se, kun Viljan isän mukaan äitipuoli Nadia on raskaana ja odottaa nelosia. Huolestuttavaa on, miten perhe mahtuu elämään pienessä asunnossa, sosiaalityöntekijät totesivat maaliskuun lopussa.
Vielä tuossakaan vaiheessa lastensuojeluviranomaiset eivät tienneet – vuosien jälkeenkään – kuka äitipuoli, eli Nadia Beroughina esiintynyt nainen oikeasti oli. Hän esiintyi ranskalaismarokkolaisena naisena, mutta oli tosiasiassa suomalainen Sirpa Laamanen.
Lastensuojelusta oli useasti pyydetty naista tuomaan henkilötodistuksensa nähtäväksi, mutta hän ei koskaan tuonut.
Naisen valhe nelosraskaudestakin jatkui yli kahden vuoden ajan.
– Nadian oletettu raskaus on hämmentävä asia, koska puhe siitä on jatkunut jo vuosia eikä raskaus näy Nadiasta.
Äitiään Eerika tapasi kuolemaansa saakka valvotusti. Äidillä oli etenkin keväällä 2012 kova huoli tyttärestään. Kirjassa äidistä käytetään nimeä Maarit, mutta se ei ole hänen oikea nimensä.
Maarit ei osannut enää sanoin kuvailla sitä tuskaa, mitä hän tunsi. Hän tiesi äidinvaistollaan, että hänen tyttärensä kärsi, mutta hän ei itse pystynyt pelastamaan omaa lastaan.
Äiti näki tyttärensä surumielisyyden, mutta lapsi ei koskaan puhunut kotioloistaan edes omalle äidilleen.
– Onko kiva asua taas kotona iskän kanssa? äiti kysyi.
Tyttö selvästi nieleskeli kyyneleitään ja äiti kannusti häntä kertomaan, jos jotain kerrottavaa oli. Mutta Eerika ei sanonut mitään.
Myös Eerikan koulussa Mellunmäen ala-asteella oli huomattu, että Eerikan asuminen perhetukikeskuksessa oli tehnyt lapselle todella hyvää. Opettajilla ei ollut huolta Eerikasta tuona aikana.
Rehtori ihmetteli, miksi lapsen sijoitusta ei jatkettu, koska se sujui niin hyvin ja tytön vointi parani. Lastensuojelun mukaan perusteita sijoitukselle ei kuitenkaan enää ollut.
Kului vain viikko Eerikan kotiinpaluusta, ja koulussa heräsi taas huoli. Elettiin huhtikuun alkua 2012.
6. huhtikuuta 2012 Eerika täytti 8 vuotta. Päivää ennen tyttö tapasi äitinsä, joka toi tälle lahjoja.
Äidin ja tyttären tapaamiset päättyivät kirjan mukaan aina samalla tavalla. Kumpikin sanoi, että ikävä tulee ja usein molemmat itkivät. Eerika lähti tapaamisista lähes aina itkien takaisin isänsä luo.
Huhtikuun puolivälissä 2012 Eerika meni yökylään Toukon isän eli isoisänsä ja tämän naisystävän luo. Eerika viihtyi heidän kanssaan.
Isoisän naisystävä Kaarina oli ollut jo jonkin aikaa huolissaan Eerikasta, mutta nyt huoli heräsi toden teolla. Nainen näki Eerikan poskessa silmän alapuolella mustelman.
Myöhemmin Kaarina kysyi Eerikalta mustelmasta, mutta tyttö kertoi sen tulleen taas sählystä.
Kaarina mietti niitä asioita, joita Nadia ja Touko olivat aiemmin kertoneet Viljan käytöksestä. Heidän mukaansa Viljalla oli kaikenlaisia käytöshäiriöitä muun muassa vessassa käymiseen ja syömiseen liittyen. Kaarina ajatteli tarkkailla päivän ajan Eerikan käytöstä. Oli ihanaa saada tyttö heille kylään, mutta hän oli myös huolissaan Eerikasta. Nadia oli vaikuttanut huijarilta alusta asti, ja Touko luotti Nadiaan sokeasti. Se oli raskasta katsottavaa.
Kylässä Eerika käyttäytyi kuitenkin todella hyvin ja kiltisti, söi hyvin ja kävi normaalisti vessassa. Kaarina yritti kysyä Eerikalta kotioloista, mutta jälleen tyttö vaikeni.
Kirjan mukaan viimeistään 16. huhtikuuta 2012 alkoi Eerikan sitominen öiden ajaksi. Eerika makasi kotonaan sängyllään, joka oli kova puusohva.
– Pysy nyt paikallasi, senkin läski! äitipuoli Nadia huusi.
Eerikan alle sänkyyn oli laitettu pressumuovia ja lakana. Nadian mukaan Eerika kasteli allensa. Seuraavaksi Nadia kääri lakanan tiukasti Eerikan ympärille, sitoi toisen pään kiinni lakanaan ja toisen pään sängyn laitaan kiinni.
Tyttö pakeni mietteissään prinsessamaailmaansa. Välillä hän yritti rimpuilla, jolloin Nadia nosti polvensa Eerikan rintakehän päälle. Tyttö huudahti kivusta.
Isäkin alkoi huutaa, vaikka normaalisti hän ei juurikaan huutanut. Touko komensi Eerikaa olemaan paikoillaan.
Eerika katsoi isäänsä ja kyyneleet vierivät pitkin poskia. Hän ei voinut ymmärtää, miksi isäkin huusi hänelle. Sitä ei edes mielikuvitusmaailma pystynyt korjaamaan. Nadian ilmeestä näkyi tuttu vihan roihu. ”Jos sä et nyt pistä pentuas kuriin, niin mä lyön sitä uudestaan!” Nadia sihisi ja katsoi Toukoa. Nadia nappasi ilmastointiteipin lattialta ja ojensi sen Toukolle.
”Sä laitat nyt ton pennun pään kiinni ja sidot sen sängyn laitaan. Onko selvä!?” Touko empi hieman, mutta otti sitten ilmastointiteipin ja veti sitä Eerikan pään ja otsan ympäri. Nadia otti mustan vyön viereiseltä tuolilta ja sitoi sillä Eerikan jalat sängyn reunaan kiinni. Eerika itki lohduttomasti. Prinsessan linnassa ei kuitenkaan ollut tuskaa. Ei kipua, ei nöyryytystä.
Äiti teki Eerikasta lastensuojeluilmoituksen vielä 18. huhtikuuta 2012, koska Eerikalle soitettuaan huoli lapsesta kasvoi taas. Nadia huusi taustalla ja Eerika oli ahdistuneen ja pelokkaan kuuloinen.
Äiti oli kuitenkin todella pettynyt siihen, että hänen soittonsa ja ilmoituksensa eivät tuntuneet koskaan johtavan mihinkään toimenpiteisiin. Hän oli tehnyt jo useita ilmoituksia tätä ennenkin.
Perheneuvolatapaamisessa huhtikuun 21. päivä psykologi ja sosiaalityöntekijät olivat sitä mieltä, että Eerikalle pitäisi hakea terapiaa. Tytöllä oli vetäytymis- ja depressio-oireita sekä tunne-elämään liittyviä ongelmia.
Tosiasia oli kuitenkin, että äitipuoli Nadia oli valehdellut Toukolle tämän tyttären oireista ja käytöksestä. Tarinat kirjojen ja vaatteiden silpomisista olivat keksittyjä.
Nadia oli alkuun pitänyt huolen siitä, että Touko ei näkisi hänen tekemisiään tai sanomisiaan Eerikaa kohtaan. Nyt sillä ei ollut enää väliä. Touko oli täysin uskonut hänen kertomuksensa Eerikan häiriökäytöksestä. Mikään niistä ei pitänyt paikkaansa, mutta olihan Nadian jotain tehtävä.
”Sä olet vitun läski”, Nadia sanoi lähes rauhallisella äänellä, mutta läimäytti sitten Eerikaa reisille. Ensin avokämmenellä ja sitten nyrkillä. Eerika istui vessanpöntöllä ja itki. Nadia oli käskenyt Eerikan pois vessasta, mutta Eerika ei ollut uskaltanut tehdä niin. ”Tajuatko sä, mitä harmia sä aiheutat meille. Sinä saatanan kakara! Ymmärrätkö, että me tapellaan sun takia Toukon kanssa koko ajan!”
Nadia kuristi Eerikaa ja repi häntä hiuksista. Hänen väkivaltansa seurauksena Eerika oli usein mustelmilla.
”Jos joku kysyy, niin mustelma on sitten tullut sählypelistä, tajuatko. Jos kerrot jollekin, sulle käy huonommin”, Nadia sanoi ja löi Eerika vatsaan niin lujaa, että tyttö mätkähti maahan.
Huhtikuun lopulla koulussa opettaja huomasi Eerikan poskessa taas mustelman ja tällä kertaa myös ruhjeita. Eerika väitti jälkien tulleen taas sählyturnauksesta.
Opettaja soitti kuitenkin vielä isälle, ja Touko väitti kyseessä olevan vanha mustelma, jota Eerika oli hieronut. Rehtori tarkisti asian sählyturnauksen järjestäjältä ja selvisi, että mitään onnettomuutta ei ollut tapahtunut.
Koulusta tehtiin taas lastensuojeluilmoitus. Koulun rehtori oli Eerikan äidin tavoin kuitenkin pettynyt siihen, miten Eerikan vastuusosiaalityöntekijä suhtautui asiaan. Nainen ei sanonut mihinkään mitään ja vaikutti aina apaattiselta.
Rehtori oli aivan ihmeissään siitä, miten sosiaalityöntekijä ei vaikuttanut lainkaan huolestuneelta.
Pian tämän jälkeen vastuusosiaalityöntekijä jäi lomalle, ja lastensuojeluilmoitus jäi odottamaan naisen lomalta paluuta.
Eerikan kuolemaan oli enää vajaat kaksi viikkoa aikaa.
Koulussa Eerikan tilannetta selvitettiin vielä 7. toukokuuta 2012, vain kuusi päivää ennen Eerikan kuolemaa.
Rehtori ja kuraattori keskustelivat valtavasta huolesta, joka heillä oli lapsesta. Kumpikin myös odotti, että Eerikan tilanteeseen puututtaisiin kunnolla lastensuojelussa.
9. toukokuuta opettaja näki koulussa Eerikan alavatsassa valtavan kokoisen mustelman. Opettaja raportoi asiasta rehtorille, ja yritti keskustella myös Eerikan kanssa välitunnilla. Tyttö vaikeni taas.
Seuraavana päivänä, 11. toukokuuta rehtori jutteli vielä asiasta Eerikan kanssa. Tyttö oli reipas ja kertoi pitävänsä koulunkäynnistä. Rehtori kertoi olevansa huolissaan Eerikasta ja toivovansa, että tämä kertoisi, jos jokin on hätänä.
”Tiedäthän sen, että aikuinen ei saa koskaan satuttaa lasta? Tiedäthän sen, että meillä on olemassa sellainen kuin laki, joka suojelee lapsia aikuisilta, jotka satuttavat lapsia?” Eerika ei sanonut mitään, mutta hän katsoi rehtoria silmät suurina ja kuunteli tarkkaavaisesti.
“Jos sinulle tulee jotain mieleen, niin osaathan tulla tänne siitä kertomaan? Joskus voi unohtaa jotain, mutta on ihan ok tulla sitten takaisin.” Eerika nousi ja poistui huoneen ovesta.
Rehtori katsoi tytön loittonevaa selkään ja kääntyi kohti kopiokoneen vieressä seisovaa koulusihteeriä. ”Voi kun tyttö nyt kääntyisi takaisin ja tulisi kertomaan minulle, mitä siellä kotona tapahtuu.”
Eerika ei kääntynyt.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Useita ihmisiä syytettiin virkarikoksista Eerikan tapauksessa. Oikeudenkäynti pidettiin vuonna 2015.
Poliisille piti tehdä ilmoitus
Lastensuojelussa pidettiin vielä palaveri Eerikan tilanteesta perjantaina 11. toukokuuta 2012. Yhteisesti todettiin, että viime aikoina oli tullut niin paljon huolta tytön tilanteesta, että asiaan oli puututtava. Perusteet Eerikan sijoittamiselle kodin ulkopuolelle olivat taas olemassa.
Lastensuojeluviranomaiset olivat sitä mieltä, että Eerika oli sijoitettava heti muualle asumaan. Isä vastusteli, koska heillä oli viikonloppusuunnitelmia ja tarkoitus mennä mummin luo kylään äitienpäivänä.
Vastuusosiaalityöntekijä totesi, että on hyvä jos Eerika tapaa isovanhempansa, joten sijoitus voitaisiin tehdä tulevana maanantaina. Samalla he päättivät tehdä maanantaina tutkintapyynnön poliisille lastensuojeluilmoitusten perusteella.
Maanantaina oli kuitenkin jo liian myöhäistä, mutta sitä he eivät tienneet silloin.
Viimeinen äitienpäiväkortti
Äiti tapasi Eerikan viimeisen kerran 10. toukokuuta 2012. Äiti ja tytär juhlistivat yhdessä tulevaa äitienpäivää.
”Mä toin sulle äitienpäivälahjan!” Eerika hyppi innosta Maaritin edessä, ja hetkeksi Maaritin huolet unohtuivat. Tyttö ojensi Maaritille piirroksen, jossa ruskeatukkainen tyttö ja äiti pitivät toisiaan kädestä kiinni. Vieressä oli iso hymyilevä aurinko. Paperin yläpuolelle oli kirjoitettu kahdeksanvuotiaan käsialalla:
Kukkia poimin kukkia kannan kauneimmat niistä äidille annan. Hyvää Äitienpäivää Päivää T: Vilja
Maarit luki runon ja itki. “Kyllä sinä rakas Eerika pääset vielä kotiin”, Maarit sanoi.
Eerika näytti surulliselta. “Äiti, en minä pääse kotiin enää ikinä.”
Äitienpäivänä sunnuntaina 13. toukokuuta 2012 Eerika kuoli. Hänen kuolemansa oli raaka ja julma, koska hän tukehtui hitaasti hengiltä.
Kehossa lähes 90 väkivallan merkkiä
Eerikan isä Touko Tarkki ja äitipuoli Sirpa Laamanen tuomittiin Eerikan murhasta elinkautisiin vankeusrangaistuksiin.
Isä ja äitipuoli kertoivat oikeudessa omin sanoin käärineensä lapsen pressuun ja kiinnittäneensä sänkyyn. Kuvailut olivat täysin tunteettomia eikä katumusta näkynyt.
Syyttäjä Eija Velitskin totesi oikeudenkäynnin aikana, että Eerikan kohtalo on Suomen rikoshistorian iljettävin tapaus. Eerikan ruumiista oli löytynyt 89 ulkoista väkivallan merkkiä, joista osa oli tullut kuolinpäivänä, ja osa niistä oli useita viikkoja vanhoja.
Kuollessaan tytöllä oli päässään syntymäpäivälahjaksi saatu purppuranpunainen tiara.
Juttu jatkuu kuvan jälkeen.
Kuva rekonstruktiosta, jossa Sirpa Laamanen ja Touko Tarkki näyttivät viranomaisille, miten he sitoivat tytön.
Tieto ei kulkenut
Kolme vuotta Eerikan kuoleman jälkeen oikeudessa käsiteltiin virkarikossyytteitä, joita oli nostettu muun muassa sosiaalityöntekijöitä ja lääkäreitä kohtaan. Vastuusosiaalityöntekijä ja johtava sosiaalityöntekijä tuomittiin tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.
Oikeusministeriön selvityksen mukaan viranomaisten yhteistyö oli ollut puutteellista Eerikan tapauksessa eikä väkivallan merkkejä tunnistettu.
Eerika näytti eleillään kokemastaan pahasta, mutta tietenkin omalla tavallaan niin kuin alle 8-vuotiaalle on ominaista. Eerika ei silti uskaltanut kertoa kaltoinkohtelustaan yhdellekään aikuiselle.
Eerika ei ehtinyt luottaa keneenkään, koska aikuisia oli niin paljon. Kaikki tiesivät jotain, mutta oikein kukaan ei tiennyt kaikkea. Eerikankuolemansa oli traaginen, mutta jo ennen sitä tyttö koki äärimmäistä väkivaltaa. Kenenkään ei pitäisi joutua kohtaamaan vastaavaa.
Kursiivilla olevat tekstit ovat otteita eilen julkaistusta Eerika-kirjasta.
