Koivuhakalaisessa keittiössä ei ole liikaa tavaraa, vain välttämätön. Perheen äiti Viktoria kattaa pöytään pikakahvia ja keksejä, mutta kaikesta näkee, että hän ei ole kotonaan tässä asunnossa. Oma koti on kaukana Ukrainassa, Harkovan liepeillä, ja sinne on kova ikävä.
– Todella, todella kova ikävä, sanoo Viktoria ja kyyneleet purkautuvat silmäkulmista saman tien.
Kerrostaloasunto pohjalaiskaupungin laidalla on Jevgenin, Viktorian ja heidän pienen poikansa Vladimirin uusi koti. Sinne he asettuivat vasta tänä kesänä, kun kotimaasta oli pakko lähteä.
– Emme halunneet lähteä ollenkaan, sillä olimme juuri remontoineet kotimme ja saaneet pihankin valmiiksi. Päätimme että emme lähde, mutta sitten oli pakko.
Kun sota siirtyi lähemmäs Harkovaa, perhe muutti talonsa kellariin. Kylään ei tullut sähköä, kun ensimmäiset pommit iskivät.
– Menimme kellariin emmekä tienneet mitä tapahtuu. Ei ollut sähköä, emme kuulleet uutisia edes radiosta, kertoo Viktoria.
Kaikkinensa perhe vietti kellarissa 4,5 kuukautta. Ruoka piti valmistaa ulkona tulella, kun kaasun tulokin loppui. Sitten iski kranaatti kotikadulle ja haavoitti pahasti naapuria.
– Silloin päätimme lähteä. Ei ollut enää vaihtoehtoa, muistelee Jevgeni.
Uusi elämä pikkuhiljaa
Matka Ukrainasta Suomeen oli pitkä ja ahdas. Perheen henkilöautossa matkusti Suomeen seitsemän ihmistä: Jevgenin vanhemmat ja kaksi naapuria.
