Sukeltaminen 80 metrin syvyyteen avomerellä ei ole pikkujuttu, edes kesällä peilityyneen veteen. Varusteita on toistasataa kiloa, maski ja valot rajaavat näkökentän kapeaksi kuin ravihevosella. Perillä odottaa hiilikellarin pimeys.
Sukeltaja Turo Turja katseli ympärilleen pohjan hiljaisuudessa, mutta oliko heidän etsimänsä täällä?
– Arvelin ensin, että olin suoraan paatin päällä, mutta se oli vain savipohjaa. Käännyin ympäri – ja parin metrin päässä kohosi laivan kylki. Hihkuin, että tämä se on.
Siinä lepäsi panssarilaiva Ilmarinen, laivaston entinen lippulaiva ja 271 sotilaan hauta. Se on maannut pohjassa 75 vuotta, mutta ennen Turjaa ja kumppaneita ei yksikään laitesukeltaja ollut käynyt hylyllä.
93-metrinen Ilmarinen on Suomen historian suurin sota-alus. Sen viimeiseksi matkaksi jäi jatkosodan hämäysoperaatio Nordwind syyskuussa 1941. Ilmarinen ajoi miinaan ja upposi.
– Märssy oli vedessä minuutissa, ja vain seitsemässä minuutissa koko alus oli veden alla, kertoo sukeltajaryhmän jäsen Matti Anttila.
Pelastuneita kuljetettiin Utön saarelle, jossa paikalliset pantiin tekemään vaitiololupaus. Lippulaivan tuhosta ei sopinut puhua, ja uppoamispaikka salattiin.
Silti huhut levisivät, kertoo laivalta selvinnyt veteraani Lauri Pätäri, 96. Kotikonnuille tieto oli ehtinyt jo ennen lomalle päässyttä Pätäriä.
– Minulta kysyttiin, että "onko se totta, mitä puhutaan".
Lupa tuli sittenkin
Kahta 1990-luvun alun sukellusvene- ja robottikäyntiä lukuun ottamatta hylky pysyi koskemattomana, kunnes pari vuotta sitten Anttila, Turja ja kumppanit päättivät hakea lupaa sukellukseen. Seitsemän miehen ryhmää ajoi halu historiatiedon keräämiseen ja kunnioitus Ilmarisen muistoa kohtaan.
– Kaikilla on kokemusta kymmeniä vuosia hylky- ja luolasukeltamisesta, kertoo sukeltaja Pekka Kumpula.
He ovat aiemminkin dokumentoineet sotahautoja, muun muassa miinalaiva Riilahden. Aluksi ryhmä oli varma, ettei lupaa heltiäisi.
– Mutta ajattelimme, että kaduttaa jos jättää yrittämättä, kuten tansseissa, Turja kertoo.
Puolen vuoden työn tuloksena lupa tuli, ja Ilmarisen sijaintikin löytyi vihdoin vanhalta korppulevyltä. Anttilan mukaan merelle on turha lähteä, jos paikkaa ei tiedä muutaman kymmenen metrin tarkkuudella.
Sukelluspäivät ryhmä valitsi elokuun alkuun 2015.
– Sitten on korkeamman kädessä, mikä keli sattuu olemaan. Meille tuli lottovoitto, Turja kuvailee.
"Se on nyt tuossa"
Tuuli ja merenkäynti tekevät sukeltamisesta helposti mahdotonta. Sukeltajaa ei saada turvallisesti ylös, eikä häntä havaita aaltojen seasta. Ryhmää kuitenkin odotti rasvatyyni meri ja täydellinen näkyvyys.
Kaikuluotain näytti sinnikkäästi tasapohjaa.
– Tunnissa löytyi jälki, joka voisi olla alus mutta yhtä hyvin kallio, Anttila muistelee.
Heittopaino ja köysi laskettiin, ja Turja lähti ensimmäisessä ryhmässä alas. Tehtävänä oli etsiä hylky ja tarkistaa tiedot sen asennosta. Kuvausryhmät tulisivat perästä.
– Oli aika mielenkiintoinen fiilis, kun lähdettiin alas. Kun se sitten löytyi, tunne oli ihan että ööh, nyt se on tuossa. Tehtiin tarkistukset, ja tehtävä oli hoidettu.
Tärkeää oli katsoa, oliko hylkyyn tarttunut verkkoja. Ne ovat ansa sukeltajalle.
– Verkko voi tehdä sumpun, johon sukeltaja menee sisään ja on kuin katiskassa. Se on huono tilanne. Aikaa ei ole paljon, Kumpula sanoo.
Sukellukset hylyllä kestivät 12-18 minuuttia, mutta paineentasaukset laskien kokonaisaika vedessä oli pari tuntia kerrallaan. Työtä jatkettiin kolmessa ryhmässä, ja kahden päivän kuluessa Ilmarinen kertoi verkalleen tarinansa.
Kaksi pelastui venttiilistä
Ilmarinen makaa puoleksi hautautuneena paksuun savipohjaan. Panssarilaiva on hyvin säilynyt.
– Maalia oli vielä näkyvissä, ja kannen oregoninmäntylaudoituskin erottui, Kumpula kertoo.
Kyljessä ryhmä kuvasi 7. skanssin pelastusventtiilin, jonka kautta kaksi miestä onnistui pujahtamaan turvaan Ilmarisesta. Se on tuttu myös Lauri Pätärille.
– Meillä oli pöytä siinä melkein venttiilin kohdalla. Siitä olin monet kerrat ulos katsellut, kun laiva oli vielä oikein päin.
Taaempana olevan venttiilin luona sukeltajia odotti toisenlainen tarina.
– Siihen oli sisältäpäin isketty kakkosnelosen lauta. Voi spekuloida, mitä on käynyt, Anttila sanoo.
Kumpula onnistui kiertämään aluksen ja savipohjan välistä kuvaamaan etummaisen tykkitornin Boforsin 10-tuumaisine tykkeineen. Savipohja vaati tarkkoja liikkeitä.
– Potkujen on oltava pieniä, muuten pöllyävä savi vie kaiken näkyvyyden.
Aluksen sisällä ei ole käyty
Tykeillä kamera tallensi jälleen yhden Ilmarisen tarinoista: panssariovi oli kampeutunut kiinni aluksen kaatuessa ja raottunut vasta syvyyksissä. Yksikään tykkitornissa ollut ei päässyt pakenemaan.
Hautarauhan vuoksi sisällä aluksessa ei käyty.
Ryhmä piti sukelluksensa vain pienen piirin tiedossa, jottei kukaan pystyisi seuraamaan heitä hylylle. Kuvauksistaan ja löydöistään he kertovat avoimesti, mutta Ilmarisen lepopaikka pysyy yhä salaisuutena.
Veteraani Pätärille kuvat hylystä tuovat ristiriitaisia tunteita.
– Tulee ajatuksia, että tuolla olen ollut ja sieltä selvinnyt pois. Paljon on hyviä muistoja, mutta sitten myös niitä ikäviä, kun parhaita kavereita meni iso määrä samanaikaisesti.