USA, 2002. Ohjaus: Dennis Dugan. Käsikirjoitus: Jay Scherick, David Ronn. Kuvaus: Oliver Wood. Leikkaus: Debra Neil-Fisher. Tuotanto: Bobby Newmyer, Jeff Silver, Michael Green. Pääosissa: Martin Lawrence, Steve Zahn. Kesto: 89 min.
Dennis Duganin ohjaama elokuva lennättää katsojan välittömästi älyvapaalle vyöhykkeelle ja pitää tämän tiiviisti siellä tarinan alkumetreiltä loppuun asti. Steve Zahn on Hank, losangelesilainen poliisi, joka kohtaa Martin Lawrencen näyttelemän Earlin epäonnisten tähtien alla. Kun ampiaisille vakavasti allerginen Earl huitoo, rimpuilee ja huutaa hysteerisesti, Hank yrittää pamputtaa, hakata ja potkia hyönteisen hengiltä. Eräällä ohikulkijalla sattuu olemaan videokamera, jolla hän tallentaa kohtauksen, Hankin kannalta erittäin huonosta kuvakulmasta. Raskauttavaksi todisteeksi tulkitun kuvamateriaalin perusteella Hank tuomitaan puoleksi vuodeksi vankeuteen mustan miehen törkeästä pahoinpitelystä - eikä Earl tee elettäkään korjatakseen asiaa. Vankilan jälkeen nämä vihamiehet törmäävät yövartijahommissa ja löytävät yhteisen sävelen rikosvyyhtiä ratkoessaan.
Uudeksi Eddie Murphyksi pyrkivän Martin Lawrencen turvan vääntäminen ja hyperaktiivinen örveltäminen saa melkein kaipaamaan Murphyn kaikkein kehnoimpiakin elokuvia. Lawrence on muissakin elokuvissaan ahkerasti viljellyt ihonväriinsä liittyvää huumoria, joka valitettavasti tuntuu nyt monotoniselta hokemiselta. Rasistisiin ennakkoasenteisiin kiinni jäänyt Earl näkee jokaisessa valkoisessa mustaa miestä diskriminoivan ihmisen; kaikki itseensä kohdistuvat syytökset hän tulkitsee johtuvan pelkästään ihonväristään. Rasisimi-teeman lisäksi nauretaan käsittämättömän tyhmille poliiseille, jotka ovat samaa tasoa kuin Poliisopisto-elokuvien pölkkypäät. Keitosta höystetään mauttomalla seksihuumorilla.
Steve Zahn yltiömäisen turhautuneena ja jatkuvan hämmentyneenä ressukkana olisi voinut olla varsin jopa mainio, jos hän olisi saanut vastanäyttelijäkseen jonkun astetta lahjakkaamman ja vähemmän ärsyttävän koomikon - ja ennen muuta paremman käsikirjoituksen. kelvannee niille, jotka tyytyvät valmiiksi pureskeltuihin vitseihin ja väsymykseen asti kierrätettyihin aineksiin. Pressinäytöksessä en kuullut kenenkään kertaakaan nauravan. Veijareissa vai vartijoista puuttuu tyystin yllätyksellisyys: katsoja ei ainoastaan aavista vaan tasan tarkkaan tietää mitä on tulossa. Takaa-ajoissakaan ei ole jännityksestä tietoakaan.