Valtaosa ikäihmisistä haluaa asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. Se on monin tavoin suotavaa, mutta kolikolla on myös kääntöpuolensa. Onko ihanteellinen vanhuus loppupeleissä yksin asumista?
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoistutkija Sirpa Andersson haastatteli vuonna 2007 valmistuneeseen väitöskirjaansa vanhoja pariskuntia heidän elämäntavoistaan ja asumisestaan. Laadullinen tutkimus oli otannaltaan pieni, mutta antoi yhtä kaikki ajateltavaa.
− Valtaosa vanhuksista haluaa asua kotona. Niin kauan kuin rinnalla on puoliso, se onnistuukin hyvin. Puolisosta on paljon apua arjessa; asioita hoidetaan yhdessä, Andersson kertoo huomiosta.
On kuitenkin tosiasia, ettei kaikilla ole omaa puolisoa tukenaan. Suomessa ihmiset asuvat paljon yksin.
− Tämä on osaltaan asennekysymys: onko ihanteellinen vanhuus yksin asumista? Se on jo tiedossa, että muiden ihmisten kanssa seurustelu on hyväksi ikäihmisten toimintakyvyn säilymiseen, Andersson sanoo.
Osaksi yhteisöä
Tutkijan mukaan ilmoille on jo virinnyt keskustelua ikäihmisten suuremmasta yhteisöllisyydestä. Osa ikääntyvistä ihmisistä haluaa järjestää asumiskuvionsa niin, että he pystyvät auttamaan samassa tilanteessa olevien kanssa toinen toisiaan.
− Hyvä esimerkki tällaisesta asumisesta on Helsinkiin vuonna 2006 valmistunut Loppukiri-senioriyhteisö. Jokaisella on oma asunto, mutta lisäksi taloyhtiössä on yhteisiä taloja. Asukkaat laittavat muun muassa yhdessä ruokaa, Andersson kuvaa toimivaa yhteisöllisyyttä.
Vastaavia hankkeita on pienimuotoisesti suunnitteilla. Yksinään ne eivät tietenkään ratkaise vanhusten asuminen tulevaisuuden haasteita.
