Kun Mannerheimin valta oli suurinta, eduskunta vikisi – presidenttinä marsalkka jäi paitsioon

Mannerheim piti 1920-luvulla yhteyttä moniin oikeistolaisiin, taantumuksellisiin ja jopa äärioikeistolaisiin piireihin. Lisäksi 1930-luvun alussa Mannerheim tuki Lapuan liikettä. Meinander kuitenkin korostaa, ettei Mannerheim itse ollut äärioikeistolainen, vaan häntä voi luonnehtia lähinnä taantumukselliseksi.

– Oli erilaisia demokratiaan skeptisesti suhtautuvia ihmisiä, ja Mannerheim kuului näihin.

Meinander muistuttaa, että Suomen itsenäistyttyä ja rauhanajan palattua Eurooppaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaikki ei muuttunut parlamentaarisen demokratian myötä. Vanha yläluokka Venäjää lukuun ottamatta jatkoi elämäänsä kutakuinkin samalla tavalla kuin aiemminkin.

– He katsoivat siinä sivussa vähän virnuillen, miten uusi poliittinen kulttuuri toimisi eivätkä olleet kovin yllättyneitä Hitlerin ja muiden oikeistoradikaalien noustua valtaan. He kuitenkin kokivat, että nämä uudet diktaattorit eivät edustaneet lainkaan sellaista autokratiaa, mihin he olivat tottuneet.

Mannerheim ja konservatiivien piiri

Mannerheimin tärkeimpiä verkostoja 1930-luvulla oli konservatiivipoliitikkojen piiri, joka pyrki vuosikymmenen puolivälissä Mannerheimin kanssa sitomaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tiiviimmin muihin Pohjoismaihin. Tähän ryhmittymään kuuluivat presidentti P.E. Svinhufvud, pääministeri T.M. Kivimäki, ulkoministeri Antti Hackzell ja valtioneuvos J.K. Paasikivi.

Kaiken kaikkiaan Meinanderin mukaan voi sanoa, että skeptisesti demokratiaan suhtautuneen Mannerheimin valta oli suurimmillaan, kun eduskunnan valta oli pienimmillään.

– Siis vuonna 1918 ja vuosina 1940–1944. Mutta heti kun eduskunta pääsi aktiivisesti toimimaan syksystä 1944 lähtien, (presidentiksi valittu) Mannerheim joutui paitsioon, eikä hän tiennyt mitä tehdä. Niinpä hän antoi mielellään enemmän valtaa pääministeri Paasikivelle.