Minna Maijala: Helvi Hämäläinen. Kauneudenrakastaja (Otava 2026). 494 s.
Kirjan kannessa naisella on ankara, kova katse.
Katse on Helvi Hämäläisen elämä.
Hämäläisen lapsuus Haminassa oli materiaalista puutetta ja äidin henkistä julmuutta, vaikka vanhemmilta hän sai "matkaevääksi tiedon, sivistyksen kunnioittamisen". Lapsuusvuosina hänelle syntyi myös esteettisen kauneuden halu ja taju.
Muutto Helsinkiin, myöhemmät yksinäisyyden leimaamat kouluvuodet (ja eteenpäin kannustanut opettaja), vuosien sinnittely yksinhuoltajana ja kirjailijana ennen kansallista mainetta.
Miessuhteissa onni ei potkinut. Juhani-lapsen isä Niilo Haapman oli runoista innostunut hunsvotti. Suuri rakkaus, sirpaleiksi lyönyt rakkaus, oli kirjailija Olavi Paavolainen, tulenkantaja primus inter pares, luokkatietoisen snobin ruumiillistuma.
Olavi Paavolainen – rakas ja nöyryyttäjä
Paavolaisen omahyväisyys oli legendaarista, ja narsistinen luonne tulee erityisen vahvasti ja oikeutetusti esiin tässä teoksessa.
Kirjallisuushistorioitsija, FT Minna Maijalan kirjoittamassa edellisessä elämäkerrassa runoilija Katri Valasta, Kivennavan keikari oli opportunistinen kameleontti.
Hämäläisellä (1907–1998) oli usean vuoden intiimi ja kulttuuriympäristöltään epätasa-arvoinen rooli Tulenkantajien supersankarin kanssa. Lihallisuutta, mutta myös Paavolaisen julkisesti nöyryyttävää henkistä, ja lyövää fyysistä väkivaltaa.
Epävakaa oli myös Hämäläinen. Hän lopulta repi itsensä irti suuresta rakkaudestaan, mutta vei tämän haudalle kuunliljoja kolmatta vuosikymmentä – kunnes selvisi, että Paavolaisella oli ollut suhde Hertta Kuusiseen.
Hämäläinen oli hartaasti halunnut perinteiseen avioon Paavolaisen kanssa, Paavolainen Kuusisen.
Hämäläinen kirjoitti kuin dokumentaristi, ja sai tuta
Hämäläisen kynä oli kuin dokumentaristin työväline.
Hän jos kuka kirjoitti romaaninsa näkemästään ja kokemastaan, ihmisistä ympärillään ja vierailemissaan kodeissa, asenteissaan, seksielämissään tai sen olemattomuudessa, oli sitten kyse Vallilan Suvannontien elämästä (Katuojan vettä), Härjänojan mökkiseudusta (Tuhopolttaja), tai tietysti Helsingin kulttuuripiireistä (Säädyllinen murhenäytelmä).
Tällä oli ostrakismus-seuraamuksensa. Helsinki oli tuolloin hyvin pieni. Hahmot olivat tunnistettavia, eivätkä usein kohteilleen myötäkarvaisia. Erityisesti suuri sivistyneistöromaani Säädyllinen murhenäytelmä rikkoi luottamuksia ja ihmissuhteita, vaikka sai myös kehuja.
Kirjallisten konventioiden rikosta pahensi se, että Helsingin kulttuurisia vallaspiirejä paljasti alaluokasta ponnistanut ulkopuolinen. Hämäläinen tuskailikin, miten Paavolainen reagoi romaaninsa tunnistettavaan hahmoon.
Kirjailijamyytti velvoitti yli ihmissuhteiden
Hämäläistä ajoi itse rakentamansa taiteilijamyytti. Hän tiesi loukkaavansa, mutta tämän yli laukkasi käsitys tehtävästään saattaa suomalainen kirjallisuus maailman tietoisuuteen.
Elämäkerran 3. osa, sataviisikymmentä sivua, onkin nimeltään Säädyllinen murhenäytelmä. Vuonna 1941 ilmestyneen romaanin aiheuttamista polttomerkeistä kertoo se, että sen sensuroimaton versio julkaistiin 1995.
Muistelmiensa kirjoittajat eivät ole koskaan läpeensä rehellisiä ja avoimia, ei Hämäläinenkään.
Köyhästä taustastaan huolimatta Hämäläisestä ei tullut työläiskirjailijaa, vaikka hän tunsi vasemmistokirjailijoita, ja liikkui heidänkin parissa.
Hitlerin Saksa hurmasi, sen kielletty parfyymi jäi loppuiäksi
Nykyisessä maailmanajassa Hämäläisen nuoressa aikuisuudessaan pysyvästi imemä maailmankuva on muistutus tappavien ideologioiden puoleensa vetävyydestä.
Hämäläisen tuotantoa ei voikaan ymmärtää ilman ajan aatteita ja ihmiskuvaa.
1930-luvulla Adolf Hitlerin Saksan totalitaarinen dynamiikka hurmasi monia kulttuuri-ihmisiä. Suomessa mukaan tempautui myös Hämäläinen.
Maijala käsittelee ansiokkaasti Hämäläisen tuotantoa ja kirjeenvaihtoa, missä arjalainen ihmiskuva ja fasismin uljas historiallinen voima ja estetiikkaa pyyhkäisevät syrjään rappion ja rumuuden. Hämäläinen ei siis surrut mennyttä, vaan tempautui hakaristin tuuliin mukaan.
Hänen natsien ymmärtämisensä on hämmentävää. Se kesti koko aikuiselämän.
Natsien taiteellisia unelmia tuli ymmärtää
Paavolainenkin, joka ihaili vähintään natsien univormujen ja paraatien estetiikkaa, joutui toppuuttelemaan rakastajattarensa paatosta.
Hämäläinen katsoi, että ainakin taiteen pyrkimysten nimissä natseille tuli antaa anteeksi ja ymmärtää heidän unelmiaan, kansanmurhien kauheuksista huolimatta. Hän koki, että Hitlerin hoviarkkitehti Albert Speerkin kärsi taiteensa takia.
Näkemykset ovat kolkkoja. Kirjasta ei käy ilmi, ajatteliko Hämäläinen samoin Josif Stalinista. Tuskin. Eikä Stalin mitään anteeksiantoa tarvitsekaan, sen enempää kuin natsismi edusmiehineen. Muistelmiin päätyi valikoitu muisti.
Sotien jälkeen Hämäläinen käänsi ulkotakkinsa, ja liittyi sen ajan ’oikeisiin’ piireihin: niin Suomi-Neuvostoliitto-seuraan kuin Rauhanpuolustajiin. Hän jatkoi kirjoittamista, mutta kustantamoihin ilmestyi uusi sukupolvi ja uudet kirjallisuuskäsitykset.
Finlandia-palkinto palautti julkisuuden
Hämäläinen lopulta vaikeni julkisuudessa vuosikymmeniksi. Se päättyi, kun hän sai tietää tammikuussa 1988 voittaneensa kirjallisuuden Finlandia-palkinnon 1987 runokokoelmastaan Sukupolveni unta. Siinä oli myös natsipäälliköistä kertovia runoja.
Ajat olivat tuolloin liikahtamassa, mutta Mihail Gorbatshovista huolimatta, jota kuinkaan kukaan ei tuolloin ajatellut, että Neuvostoliitto olisi historiaa vajaassa neljässä vuodessa. Berliinin muurin kaatumiseen oli vielä lähes kaksi vuotta. Muutosten aikakauden symboli, Scorpions-yhtyeen Wind of Change, ilmestyi vasta 1991.
Maijala saa ristiriitaisen Hämäläisen vahvasti eläväksi ihmiseksi, jonka kirjailijaminä on erottamaton osa Helviä aatteineen, lihallisuuksineen ja esteettisyyksineen.
Maijala tuo syyttelemättä mutta ristivalottaen esiin aina ajassaan elävän ihmisen kompleksisuuden. Hämäläinen oli sivullinen, köyhyyden ja nöyryytysten elämän läpi kyllästämä ulkopuolinen, eikä vain kauneudenrakastaja.
