Kaukopartiomies Aimo Koivusen tarina huumausaine pervitiivin käytöstä uskomattoman pakomatkan aikana on kuin suoraan Korkeajännityksen sivuilta. Tutkijan mukaan seikkailussa saattaa olla mukana Lapin lisää, mutta pohjatarina voi hyvinkin pitää paikkansa.
Jos jatkosotaan sijoittuvan elokuvan päähenkilö ahmisi suuhunsa neuvostosotilaiden jahdatessa kourallisen metamfetamiinia, söisi selvitäkseen raa’an kuukkelin ja makaisi viikon haavoittuneena satojen kilometrien hiihtämisen jälkeen, niin käsikirjoitusta todennäköisesti moitittaisiin realismin puutteesta.
Aimo Koivuselle kuitenkin kävi näin ja paljon muutakin, ainakin jos hänen kertomaansa tarinaansa on uskominen. Koivusen kaukopartioreissun monet käänteet julkaistiin vuonna 1978 Kansa taisteli – miehet kertovat -lehdessä.
Koivusen mukaan hänelle luvattiin "kipakka reissu". Kokenut kaukopartiomies heitti lomille hyvästit, kiristi sukset ja lähti itään.
Katso myös MTV:n erikoishaastattelu: Isäni päätyi taistelemaan SS-joukkojen kovaan etulinjaan – sotilas Lahtisen vaiettu menneisyys
8:30
Kahden päivän hiihdon jälkeen Koivunen ja kumppanit pitävät tulta Kaitatunturilla, kun vartion konepistoolit alkoivat laulaa kuolemaa enteilevää säettä.
Kaaoksen keskellä joku ehti jo huutaa "ollaan motissa", Koivunen kertoo.
– Jonkin matkaa kärjessä hiihdettyäni huomasin, että paikat alkavat vapista ja on heikko olo. Takana ammunta vain jatkui, ja pojat vaativat lisää vauhtia, Koivunen kertoi Kansa taisteli -lehdessä.
Lue myös: Parikymppinen Martti hinkui rintamalle, mutta pian ajatukset muuttuivat: "Kun ajattelen tulevaisuuttani, ei se näytä kovinkaan valoisalle"
Aamuisen leivän potku ei vain riittänyt. Sitten Koivusella välähti. Hänen taskussaan oli partion piristävä pervitiiviannos eli käytännössä metamfetamiinia.
– Tabletit olivat rintataskussani. Yritin käsineet kädessäni ottaa yhden, mutta kuinka ollakaan, käsineeseen oli tarttunut useampi nappi. Pistin suuhuni kaiken, mitä olin saanut käteeni. Eipä tarvinnut pitää matkaa hiihtää, kun jo olin kuin toinen mies!
"Ei sen avulla taisteluun lähdetty"
Koivunen kertoo syöneensä koko partion pervitiiviannoksen. Suomen huumehistoriaa tutkinut filosofian tohtori Mikko Ylikangas ei pidä tätä väitettä uskottavana.
– Siinä olisi varmaan henki lähtenyt, jos olisi ottanut enemmän kuin sallittua.
Ylikangas ei halua arvioida Koivusen kertoman tarinan uskottavuutta laajemmin.
– Ehkä pohjatarina on kuitenkin ihan paikkansa pitävä, pervitiinin voimalla on menty aika pitkä reissu.
Lue myös: Taistelulähetti Heikki Mäntymaan henki oli hiuskarvan varassa, kun komentaja kaatui vierestä
Toisen maailmansodan aikana metamfetamiinia jaettiin aluksi laajalti eri rintamilla. Saksassa valmistettua ainetta kutsuttiin Suomessa Pervitin-tuotemerkin vuoksi pervitiiniksi.
– Jos sitä vetäisi lääkärin ohjeen mukaan, niin luultavasti suorituskyky paranisi väliaikaisesti melko huomattavasti. Voisi vaikka hakata halkoja koko kesän tarpeisiin.
Saksalaiset sotilaat käyttivät pervitiiviä vuosina 1939–1940 runsaasti, mutta haittavaikutukset paljastuivat laajassa käytössä nopeasti.
Suomessakin perviitivi oli lähinnä kaukopartiomiesten käytössä, ja heilläkin rajatusti.
– Ei sen avulla taisteluun lähdetty. Jos piti hyvin pitkältä retkeltä palata kotiin, niin se antoi potkua.
Sekaisin pervitiinistä
Pervitiivien voimalla Koivunen todella sivakoi sukkelasti.
– Myrkky teki tehtävänsä.
Ja vähän muutakin. Koivunen meni kansanomaisesti todeten sekaisin.
Taistelutoverit totesivat kaukopartiomiehen tilan sen verran arvaamattomaksi, että vaikka konepistooli sai jäädä, niin lippaat takavarikoitiin. Näin Koivuselle ainakin jälkikäteen kerrottiin.
– Itse en tiedä tästä vaiheesta mitään.
Ennen lippaiden lähtöä tajunta oli alkanut hämärtyä ja ympäristö muuttaa muotoaan. Sitten: "Seison suksillani Suomen rajaviivalla", Koivunen muistelee.
Kaukopartio oli muuttunut yhden miehen osastoksi. Sen enempää omista kuin naapureistakaan ei ollut näkö- tai kuulohavaintoa, muistikuvista puhumattakaan.
– Tiedän, että Kaitatunturille, josta oli saatu äkkilähtö, on linnuntietä satakunta kilometriä.
Sota tai ei, niin Koivulan päässä pyörivät kysymykset syöksisivät monta suksijaa paniikkiin: Miksi olen aivan yksin? Missä ovat muut? Miten olen tänne tullut?
"Ei ruokaa, ei lippaita, ei mitään"
Panikointi harvemmin ratkaisee kriisiä. Koivunen riisui suksensa ja päätti selvittää päänsä murkinalla.
– Reppu on tyhjä. Ei ruokaa, ei lippaita, ei mitään. Miten tämä on mahdollista?
Kompassin avulla Koivunen otti suunnaksi Koutamotunturin, jossa piti olla asemissa omien partio.
Pitkään ei Koivula ehtinyt suksia, kun "filmi taas katkesi". Hallusinaatiot ja tajunnan katkokset vuorottelivat.
Katso myös: Aira Samulin muistelee hetkeä, kun sota syttyi – oli vasta 12-vuotias, kun vihollinen lähestyi.
4:44
Pään toimiessa Koivunen uskoi nähneensä saksalaisia ja lähestyi heitä alamäkeä lasketellen. Koivunen oli väärässä.
– Ne ovatkin ryssiä. Huusivat kovasti, mutta sain sellaisen käsityksen, että he kielsivät ampumasta, kun ei ammuttu kuin korkeintaan viisi kertaa.
Koska vauhtia oli, niin jarruttelun sijaan Koivunen päätti laskea suoraan leirin läpi.
Venäläiset perässä
Pusikosta Koivunen näki, että perässä oli vikkeläkinttuisia itänaapureita ryhmän verran.
– Pelko on sellainen olotila, ettei siinä huomaa nälän tunnetta, eikä väsymystäkään. Vielä vanhanakin, kun tulee tämä hiihto mieleeni, oikein puistattaa.
Venäläiset saavuttivat ja olivat Koivusen muistikuvien mukaan jo parinkymmenen metrin päässä. Lumimyrsky, vaikka tekikin hiihtämisestä entistäkin ikävämpää, saattoi kuitenkin pelastaa, sillä se vei näkyvyyden.
Teen, tulenteon ja yön jälkeen Koivunen oli "kuolemanväsynyt". Matkan oli kuitenkin jatkuttava.
Ruoaksi sai luvan kelvata männystä tekaistu kaurapuuro.
Jos aiemmin lähti ase, niin nyt meni lepopaikkana toiminut tukkisavottatupa, jonka Koivunen kertoo polttaneensa vahingossa sytettyään tulen keskelle lattiaa.
– Näin sekaisessa kunnossa olin.
Pelastus
Hiihto jatkui, koska muuta vaihtoehtoa ei oikein ollut. Vihdoin edessä oli rintamalinja tai ainakin etupesäke.
– Vasemman jalan alla laukesi miina. Luut törröttivät ja lihakset olivat kuin riivinraudalla revityt. Syyttelin itseäni huolimattomuudesta, Koivunen muistelee.
Koivunen oli onnistunut löytämään hylätyn ja miinoitetun tukikohdan.
Koivunen päätti ryömiä korsuun. Ensin aukesi ovi, sitten räjähti taas. Korsu oli ansoitettu. Koivunen heräsi lumikuopasta.
Laihaa lohtua tarjosivat kupissa sulatettu lumi ja sukka miinan silpomassa jalassa.
– Suomalainen kaukopartiomies itki. Itki niin, että jossakin tunturilta kaiku vastasi. Mutta se helpotti. Se särki jonkin patouman, joka oli päässyt pesiytymään sisälle.
Ruoantäyteiset unet ja houruiset herätykset vaihtelivat.
Apu kuitenkin lopulta tuli. Joskin paikalle osuneista suomalaisista yksi osui itsekin miinaan. Hänet piti kantaa ensin pois, mutta myös Koivuselle luvattiin apua.
– Älä liiku mihinkään, me tulemme sinua hakemaan, kunhan saksalaiset pioneerit ensin purkaa kentän. Olet keskellä miinakenttää!, Koivuselle huudettiin.
Aimo Koivunen oli lähtenyt vaiherikkaalle kaukopartiolleen 18.3. keskipäivällä. Kenttäsairaalaan hän saapui yöllä 1. päivä huhtikuuta. Sydämen lyöntitiheydeksi merkittiin 200 kertaa minuutissa, painoksi 43 kiloa.
Miinaan astumisen jälkeen Koivunen arveli viettäneensä viikon lumikuopassa. Pakkasta oli mitattu 20–30 pakkasastetta. Kaitatunturilta miinoitettuun tukikohtaan on noin 400 kilometriä.
Ja se raaka kuukkeli? Sen Koivunen sai kiinni lumikuopassa maatessaan.
– Luulin, etten olisi saanut sitä syödyksi raakana, mutta se oli hyvää, aivan yllättäen.
2:29