Suomalaisille on sattunut ja tapahtunut vuosien varrella mitä kummallisimpia asioita maailmalla. Ulkoasiainministeriön (UM) arkiston tiedoista ja konsulitehtäviä hoitaneiden virkamiesten haastatteluista kootussa Konsulinkyydillä kotiin -kirjassa kerrotaan muun muassa turistimatkalla olleesta kanttorista, joka joutui ranskalaisvankilaan syyttömänä vain siksi, ettei osannut puhua ranskaa. Miestä syytettiin upseerien hipelöimisestä.
2000-luvun alussa UM:ssä pohdittiin, että mielenkiintoisia tarinoita voisi koota kansien väliin. Tuolloin kuitenkin epäiltiin, mahtaisivatko kertomukset kiinnostaa ketään. Tsunamin jälkeen ajatukset alkoivat muuttua. Kaakkois-Aasian katastrofin jälkeen julkisuudessa kyseenalaistettiin UM:n kyky ja halu auttaa tavallisia kansalaisia.
– Ulkoministeriön tavoite on varsinkin tsunamin jälkeen ollut palvella entistä paremmin kansalaisia, se on tärkeä osa toimintaamme ja se koetaan tärkeäksi myös kansalaisten keskuudessa. Hiukan kärjistäen ihmiset vaativat suomalaista sosiaaliturvaa jopa viidakkoon. Tsunamin jälkeisessä tilanteessa oli ilmiselvästi tilausta selvittää, miten UM on vuosien varrella selvinnyt kansalaisten avustamisesta, Jussi Pekkarinen kertoo kirjan alkuvaiheista.
Ulkoministeriössä työskentelevä Pekkarinen kävi läpi 700 arkistokoteloa materiaalia Konsulinkyydillä kotiin -kirjaa varten. Arkistomateriaalista hän poimi kirjaan mielenkiintoisimmat ja erikoisimmat tapaukset vuosilta 1918–1981.
– Joukossa oli sellaisia lapsiin liittyviä tapauksia, jotka tuntuivat itsestä pahalta. Ne saivat miettimään vanhempien ahdistusta ja surua, Pekkarinen kertoo.
Eräät vanhemmat ottivat ministeriöön yhteyttä vuonna 1918, kun heidän 8-vuotias poikansa oli kadonnut Pietarin rautatieasemalla. Poika oli lähtenyt juoksemaan äidin luota isän luokse, hävinnyt ihmisvilinään ja kadonnut. Poikaa ei koskaan löytynyt.
– Pojalla kerrottiin olleen katoamishetkellä pieni sininen maitokannu kädessä. Se jäi mieleen pitkäksi aikaa.
Suomalaiskanttori turhaan ranskalaisvankilassa
Arkistoista paljastui monia karuja ihmiskohtaloita sodan ajalta, kuten suomalaisäitien Saksaan hylkäämiä lapsia, jotka joutuivat lastenkoteihin tai annettiin adoptoitavaksi. Mutta Pekkarinen löysi arkistoista myös tapauksia, jotka huvittivat häntä.
