Koulukiusaaminen jättää jälkensä lapsen minäkuvaan ja itsetuntoon. Tyttöjen ja poikien tavat kiusata poikkeavat toisistaan, ja joskus aikuisen on vaikea nähdä, missä kiusaamisen raja menee.
– Poikien tapa kiusata on suoraviivaisempaa: sanallista, kuten nimittelyä. Fyysistä, kuten tönimistä, Mannerheimin Lastensuojeluliiton ohjelmajohtaja Marie Rautava listaa.
– Tytöillä kiusaaminen on hienovaraisempaa: juoruillaan, lähetellään ikäviä kännykkäkuvia tai levitetään ikäviä huhuja tai sitten jätetään ryhmän ulkopuolelle niin, että toista kohdellaan kuin ilmaa.
Lapset leikkivät koulun pihalla. Eräs tytöistä hyppelee yksin kallioilla, laappaa vesilätäköissä seisonutta vettä kumisaappaillaan. Hän on yksin, mutta selvästi viihtyy yksin. Vai viihtyykö?
Rautava muistuttaa, että eritoten hienovaraisempia tapoja kiusata on vaikeampi havaita.
– FM Päivi Hamarus on kuvannut kiusaamiseen paneutuvassa kasvatustieteen väitöskirjassaan, että lapset voivat käyttää sellaisia ilmaisuja, joista opettaja päättelee, että lapset tulevat keskenään hyvin juttuun – mutta hän ei ymmärräkään piilomerkityksiä. Kyse voi olla piruilusta, jota opettaja ei vain tunnista.
”Olin 1960-luvulla kiusattu, koska olin hiljainen ja ujo ja käytin vanhemman siskoni vaatteitta. Myös opettaja kiusasi minua: hän vainosi minua niin kauan, että tunnustin varkauden, jota en ollut tehnyt. Kärsin vieläkin.”
