Englanti 2005. Käsikirjoitus ja ohjaus: Neil Marshall. Tuotanto: Christian Colson, Ivana Mackinnon. Kuvaus: Sam McCurdy. Leikkaus: Jon Harris. Pääosissa: Shauna MacDonald, Natalie Jackson Mendoza, Alex Reid, Saskia Mulder, MyAnna Buring, Nora-Jane Noone, Oliver Milburn. Kesto: 99 min.
On kauhuelokuvia, jotka perustuvat hienovireiseen psykologiaan ja perimmäiseen tuntemattoman pelkoomme. Ja sitten on kauhuelokuvia, jotka perustuvat lähinnä mekaaniseen säikyttelyyn. Valitettavasti brittiläisen Neil Marshallin uutuus Loukussa vajoaa jälkimmäiseen kastiin – vaikka mehukas alkuasetelma lupaa jotain enemmän. Sisäisten ristiriitojen repimä naisseurue suuntaa syrjäiselle vuoristoseudulle seikkailemaan vaarallisiin luoliin, ja alhaalla odottavat pimeän uhat, konkreettisesti ja henkisesti.
Kuinka ihastuttavan laskelmoitua: ahdetaan kuusi pin up -mallin näköistä naarasta synkkään luolaan hikoilemaan ja pelkäämään! Heistä yksi, Sarah (Shauna MacDonald), on vuosi aiemmin menettänyt pienen tyttärensä ja miehensä auto-onnettomuudessa; samaa äijää on havitellut seurueen opas-konkari Juno (Natalie Jackson Mendoza), joten välit ovat kireät. Yksi naisista on tietysti nuori ja vastuuton hurjapää (Magdalene Sistersistä muistettava Nora-Jane Noone), karttakin uupuu ja pian ollaan pahassa pulassa huippukunnosta ja -varusteista huolimatta. Valo tunnelin päässä voikin olla hämäävää fosforia ja kuolleiden eläinten luut varoittavia merkkejä kovasta kohtalosta. Pelko nostaa päätään myös katsomossa.
Sysipimeys, hallusinaatiot, äkisti vajoavat luolankatot, hengenvaaralliset rotkot ja suljetun paikan kammo eivät kuitenkaan riitä käsikirjoittaja-ohjaaja Marshallille: lisäksi luolastosta pitää löytyä joukko hieman Klonkkua muistuttavia vaaleita limanuljaskoita, jotka sokeina suunnistavat äänten mukaan ja popsivat kaiken elollisen limaisiin turpiinsa(!). Tässä vaiheessa psykologisesta kauhusta alkaa sukeutua tahattoman koomista veriurheilua, jossa sokeita silmiään muljauttelevat ja suitaan hassusti naksuttelevat sluiberot hyökkivät milloin mistäkin nurkasta ja akat kirkuvat merkkitamineissaan. Hyvästi alitajunnan pelot ja uskottava juoni, tervetuloa pursuilevat suolenpätkät ja loputtomat takaa-ajot käytävissä Alieneistä ja ties mistä tutulla tyylillä. *Haukotus*
Pelottavintahan on aina se, mitä ei voi nähdä saati ymmärtää – tämä todettiin vaikkapa kylmäävässä Kauna-trillerissä (2004), jossa uhka pysyi pitkään vihjeiden ja tehokkaiden äänitehosteiden varassa. Miksi ihmeessä siis pitää latistaa kauhu lapsellisiin örkkeihin? Onneksi sentään leffan loppuratkaisu hieman yllättää.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: FS Film