Sanna-Maarit Huotari sai aivoinfarktin 31-vuotiaana ja joutui jäämään pois työelämästä. Vaikka muistihäiriöiden ja mielialan vaihteluiden kanssa eläminen on raskasta, näkee hän tilanteessaan myös positiivisia puolia.
Sanna-Maarit Huotari muistaa edelleen, kuinka nopeasti kaikki kävi syyskuussa 2018. Muistutus illasta on myös tatuoitu hänen käsivarteensa.
Perhe oli touhuillut yhdessä tavallisen sunnuntaipäivän tapaan. Infarkti ei ilmoitellut juurikaan tulostaan, vaikka aiemmin viikolla päänsärky oli vaivannut ja jalka tuntunut lenkillä oudon tunnottomalta. Sanna-Maarit ei kuitenkaan osannut huolestua tavallisen oloisista vaivoista.
Sunnuntaina alkuillasta erikoiset oireet valtasivat kehon yhtäkkiä: näkökenttään ilmestyi kaksoiskuvia, puhe puuroutui ja vasen puoli kehosta meni tunnottomaksi.
Puhe oli niin epäselvää, että Sanna-Maarit ei pystynyt itse soittamaan ambulanssia. Onneksi hänen miehensä oli kotona ja apua saatiin pian paikalle.
Sanna-Maarit kiidätettiin suoraan sadan kilometrin matkan päähän Kuopion yliopistolliseen sairaalaan.
Kuntoutus käynnistyi pikkuhiljaa
Tehovalvonnassa vietetyn yön jälkeen selvisi, että Sanna-Maarit oli saanut keskisuuren aivoinfarktin, joka sijaitsi pikkuaivoissa vasemmalla puolella. Myös oikealla näkyi alkavaa aivoverenvuotoa.
Ensimmäiset päivät menivät kokonaan sängyssä. Kehon koko vasen puoli oli todella heikko. Sängyn pohjalta Sanna-Maarit yritti suojella itseään todellisuudelta ja olla miettimättä, mitä sairastumisesta seuraisi.
Kahden sängyssä vietetyn päivän jälkeen toipilas sai kokeilla kävelemistä kyynärsauvojen kanssa. Kuntoutuminen nytkähti eteenpäin pienin askelin.
Kahden viikon kuntoutuksen jälkeen fysioterapia jatkui kotona.
Päivät lipuivat ohi levätessä
Kotona Sanna-Maarit yritti jatkaa tavallista elämää, eikä ottanut tosissaan muiden jatkuvaa huolehtimista.
Kahden kuukauden päästä sairastumisesta hän ymmärsi, että tuona sunnuntai-iltana saatu aivoinfarkti tulee vaikuttamaan hänen koko arkeensa.
Auton rattiin ei ollut enää asiaa, ja edessä olisi pitkä sairausloma. Sitä Sanna-Maarit ei tiennyt vielä tuolloin, että sairausloma tulisi vaihtumaan työkyvyttömyyseläkkeeseen.
Sanna-Maarit haluaa tatuoinnillaan muistuttaa itseään siitä, että sai toisen mahdollisuuden elää.MTV
Pian tilanne alkoi vaikuttaa Sanna-Maaritin mieleen, ja hänellä aloitettiin masennuslääkitys. Pitkät yksinäiset päivät kotona kuluivat lähinnä levätessä.
– Mikään ei kiinnostanut, mutta en silti halunnut apua ja siirsin usein kaikki ennakkoon sovitut tapaamisetkin.
Sanna-Maaritin perhe asui syrjässä. Kun häneltä vietiin sairauden vuoksi ajokortti, samalla katosi vapaus liikkua. Viikon kohokohtia olivat kauppareissut miehen kanssa.
– Kun kerroin lääkärille, että mielialani on todella huono, hän ei yllättynyt yhtään. Myös luonteeni muuttui ja olin yhä useammin vihainen ja ärtynyt.
Vaikka Sanna-Maarit kaipaa edelleen liikkumisen tuomaa vapautta ja kiireisiä päiviä, hän on hyväksynyt sen, että ei väsymyksen vuoksi jaksa tavalliseen tapaan. Ei ole tavatonta, että Sanna-Maarit 12 tunnin yöunien jälkeen nukkuu useamman tunnin päiväunia. Varsinkin jos takana on yhtään aktiivisempi päivä.
– Jos minulla on jonakin päivänä paljon menoja, niin seuraavana päivän ainoastaan nukun.
Arkea hankaloittavat myös muistiongelmat. Sanna-Maarit käyttää nykyään muistilappuja päivittäin, jotta tärkeät askareet eivät unohdu. Aviomies on saanut tottua siihen, että vaimo toistelee samoja asioita useamman kerran päivässä. Sanna-Maarit osaa kuitenkin jo nauraa omille “toilailuilleen”.
– Muistiongelmat näkyvät esimerkiksi niin, että asiat jäävät helposti kesken. Kananmuniakin olen useasti keitellyt hyvin pitkään.
Lähihoitajana työskennellyt Sanna-Maarit oli unelma-ammatissaan ennen sairastumista. Hänellä on edelleen kaipuu työelämään, vaikka ei uskokaan, että pystyy palaamaan enää lähihoitajaksi.
Työlle tyypilliset lääkelaskut olivat aikoinaan hänelle helppoja, nyt koko laskujen ajatteleminen puistattaa.
– Olin todella pettynyt, kun huomasin, että en enää osannut laskuja. Omissa lääkkeissäkin alkoi olla virheitä ja tuli todella surullinenkin olo, että en pysty enää tähän.
“Koen taas, että olen tärkeä”
Nykyään Sanna-Maarit tuo päiviinsä iloa leipomalla. Hän tekee tilauksesta kakkuja ja käy myymässä leipomuksia myös erilaisissa myyjäisissä. Leipominen on myös tuonut naisen elämään uusia ihmisiä ja sosiaalisia kontakteja.
– Vaikka se väsyttää, niin se antaa ihan hirveästi minulle. Koen taas, että olen tärkeä.
Lääkärit eivät ole osanneet sanoa, muuttuuko Sanna-Maaritin arki vielä normaaliksi. Hän on itse totutellut ajatukseen, että entiseen ei ole enää paluuta. Osa entisistä ystävistäkin on kaikonnut.
– Ympärillä olevat ihmiset ovat osittain hävinneet elämästäni sairauteni takia. En enää aina uskalla pyytää apua, jotta ystävät eivät kuormitu.
Omia ajatuksiaan sairauden kanssa elämisestä hän jakaa Elämää aivosumussa -blogissaan. Vertaistukea Sanna-Maarit hakee Facebookin aivoinfarktiryhmästä.
– Olen kiitollinen, että pystyn liikkumaan, vaikka vasen puoli onkin heikompi ja meinaan välillä kaatua. Monet ovat sanoneet, että he eivät huomaa mitään.
Sairaus pysäytti aiemmin pitkiä päiviä tehneen naisen. Nyt hän osaa arvostaa aikaa perheensä kanssa eri tavalla.
– Toisaalta olen sanonut, että ehkä aivoinfarkti auttoi minut ulos oravanpyörästä ja pysäytti miettimään, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.
Neurologian professori Markku Kaste kertoi aivoinfarktin ehkäisemisen keinoista Studio55.fi-lähetyksessä toukokuussa 2015:
