Italia 2013. Ohjaus: Paolo Sorrentino. Käsikirjoitus: Paolo Sorrentino ja Umberto Contarello. Kuvaus: Luca Bigazzi. Leikkaus: Cristino Travagliori. Pääosissa: Toni Servillo, Carlo Verdone, Sabrina Ferilli, Carlo Buccirosso, Pamela Villoresi, Giorgio Pasotti, Serena Grandi, Galatea Ranzi. Kesto: 142 min.
Italialaisen Paolo Sorrentinon viime vuonna ohjaama Suuri kauneus on putsannut palkintopöytiä ympäri maailmaa, voittaen muiden muassa parhaan ulkomaisen elokuvan Golden Globen ja Oscarin. Se on silmiä hivelevä ylistyslaulu Roomalle, ja samalla kyyninen kurkistus ikuisen kaupungin tunkkaiseen napanöyhtään. Vuonna 1970 syntynyt ohjaaja näyttää omien vanhempiensa ikäisten juppien toilailut varsin raa'assa valossa.
”Tässä iässä pelkkä kauneus ei enää riitä”, toteaa päähenkilö, äveriäs julkkistoimittaja Jep Gambardella (Toni Servillo), joka on omistanut tähänastisen elämänsä liitelylle Rooman kauniiden ja rikkaiden parissa. Hulppeissa 65-vuotisjuhlissaan mies alkaa havahtua olemisensa tyhjyyteen. Yhden menestysromaanin aikoinaan julkaissut, lapseton charmööri on kiertänyt koko kaupungin pikkurillinsä ympärille: ihailijoita, naisia ja elämyksiä piisaa. Mutta jotakin olennaista uupuu. Tämä liittyy muistoon ja menetykseen.
Sorrentinon yhdessä Umberto Contarellon kanssa käsikirjoittaman elokuvan ilmeisin esikuva on Fellinin La Dolce vita (1960), jossa niin ikään vaelleltiin pitkin Rooman katuja ihanan elämän perässä. Suuri kauneus tuo monien italialaismestarien ohessa mieleen brittiläisen Peter Greenawayn ja ranskalaisen Alain Resnais'n, joiden teoksissa on samankaltaista taiteen palvontaa ja ”kuvataiteellista” estetiikkaa. Vaikutelmaa korostaa pakahduttava musiikin käyttö.
Vahvasti eurooppalaisilla ja kuusikymmenlukulaisilla jäljillä siis mennään, ja samalla tutkitaan nimenomaan nykyihmisen hedonistista elämäntapaa, jossa henkisyys on korvautunut menevällä disco-biitillä ja pakonomaisella ruumiinpalvonnalla. Groteskiutta korostaa se, että tässä bailaavat päälle viisikymppiset, jotka eivät näytä oppineen elämästä mitään ja jotka venyttävät väkisin nuoruuttaan kokaiinin ja Botox-piikkien voimin.
Ohjaajan luottomiehen Luca Bigazzin kuvaama elokuva on esteettisesti täydellinen, kuin Rooman matkailumainos. Kyyhkyset kaartelevat aurinkoisen Colosseumin yllä, tuhatvuotisten palatsien aarteet hehkuvat hämärissä. Ulkoisen näyttävyyden vastapainona toimii henkilöiden sisäinen tyhjyys ja rumuus. He laukovat latteuksia uima-altaidensa ja äärikokemustensa äärellä, elostelevat, pyrkyröivät ja panettelevat. Heroiinia kiskova isä ei ole niinkään huolissaan tyttärensä stripparinurasta kuin tämän rupsahtamisesta. Suurrikollinen pyörittää kaupungin taloutta. Mukana hyörii niin tekotaiteilijoita ja kääpiöitä kuin korruptoituneita kardinaalejakin. Sekä Pyhimys, joka paljastaa ympäristönsä moraalisen rappion: 107-vuotias sisar Maria syö juuria, koska ”juuret ovat tärkeitä”, nukkuu pahvinpalasella ja ryömii Kristuksen portaita polvet verillä. Mutta miksi? tuntuvat muut kysyvän.
Reippaasti yli kaksituntinen elokuva on aisteja kutittelevassa runsaudessaan upea mutta myös ärsyttävä ja hetkittäin jopa uuvuttava. Koska melkein kaikki sen ihmiset, päähenkilö etunenässä, ovat vastenmielisiä, samastuminen on vaikeaa. Kuitenkin kokonaisuus lopulta palkitsee: se sysää liikkeelle perimmäisiä askarruksia elämästä, rakkaudesta ja kuolemasta. Sillä kuoleman turhasta väistelystähän tässä on kysymys, niin kuin aina. Tematiikka sopii pitkäperjantain tunnelmiin kuin se viimeinen naula arkkuun.