Tässäpä mielenkiintoinen ristiriita: Säveltäjä Kaija Saariaho tietää, että on paljon ihmisiä, jotka tietävät, kuka on Kaija Saariaho. Samaan aikaan hän tietää, että on paljon ihmisiä, joille ei tulisi mieleenkään kuunnella hänen musiikkiaan. Nyt Saariaho on Tampereella koko viikon, jotta ihmiset voisivat hänet tavata ja kysyä mitä vaan. Ja hän myös puhuu suoraan: Poliitikkoja ei kulttuuri kiinnosta. Tulokset näkyvät.
Kaija Saariaho on rauhallinen ja sanojaan huolellisesti asetteleva taiteilija, joka toki puhuu mielellään musiikistaan – ja Suomesta. Saariaho asuu Pariisissa ja seuraa lähes päivittäin Suomen tapahtumia. Vielä jokunen vuosi sitten hän oli isänmaansa kulttuuripolitiikasta ylpeä, ei enää.
Poliitikko ei hyödy kulttuurista
– Eihän poliitikkoja edes kiinnosta puhua kulttuurista, koska siitä ei ole mitään hyötyä. Mutta jos edes vähän ajateltaisiin. Miten taideopetusta kohdellaan? Se kärsii. Minulle opetus ja koulutus ovat kulttuuria, niillä me siirrämme sivistystä uusille sukupolville.
– Jos halutaan luovuutta, idearikkaita ja myötätuntoisia ihmisiä, taideopetuksella on tässä iso rooli. Ja tässä menossa pikkulasten leluksi hankitaan älykännykkä. Sääliksi käy tulevia sukupolvia, ellei jotain muutosta tapahdu, hymähtää Saariaho.
Saariahon musiikin pääteokset Tampereella ovat From The Grammar of Dreams, jonka hän sävelsi jo 1988 sekä 2000-luvulta La Passion de Simone. Molemmissa lauletaan, runous on Saariaholle tärkeää.
Taiteen tehtävä: Rakasta, kärsi ja ymmärrä
Simonen kärsimys, ilmentää 1943 sairauteen menehtyneen juutalaisfilosofi Simone Weillin elämää. Weill eli askeettisesti ja pohti jumalaa, kärsimystä ja kuolemaa. Unien kieliopista on vielä rajumpi. Lyriikka on 31-vuotiaana itsemurhan tehneen amerikkalaisrunoilija Sylvia Plathin.
– En ole synkkyyden maalaaja – taiteen pitää vain kuvata todellisuutta. Musiikki on valtava mahdollisuus kommunikoida; taide voi auttaa ihmistä ymmärtämään itseään, sanoo Saariaho.
– Niin kauan kuin ihmisellä ja ihmiskunnalla on ymmärrystä, niin kauan on toivoa.
Saariahon poika ohjaa äitinsä teoksen
Tampereelle on saapunut myös Saariahon poika Aleksi Barrière. Hän on ohjaaja, joka laittaa äitinsä Simonen kärsimyksen lavalle. Barrièren ohjaus nähdään ja kuullaan nyt ensi kertaa Suomessa. Mukana on kuoro ja näyttelijä. Barrière haluaa tehdä musiikista fyysistä; kehon kielen liikettä eikä vain paikallaan laulettua konserttia.
– Meillä tuppaa olemaan aika epäfyysinen suhde musiikkiin nykyään, mutta kun laulaja tuottaa ääntä, se on hyvin fyysistä, miltei shamanistista. Miten ihminen pystyy hakemaan sen voiman ja ne korkeat nuotit kropastaan! Kutsun sitä atleettisuudeksi; millainen suhde laulajalle syntyy kehoonsa musiikin kautta, hehkuttaa ohjaaja Barrière.
Millaista on työskennellä äidin teosten parissa?
– On aina mukavaa työskennellä elossa olevan säveltäjän teosten kanssa. Tässä tapauksessa se on erityisen mukavaa, hymyilee Barrière.
– Kaija ei alun perin ajatellut La Passion de Simonea näyttämöteokseksi. Minulla ei ollut suuremmin paineita, ihan rentoa yhteistyötä. No halusi hän kyllä nähdä ohjaukseni ennen julkistusta.
Äitisi on maailmankuulu säveltäjä, siskosi on viulisti. Miten sinusta tuli lopulta ohjaaja eikä musiikin ammattilainen?
– On ollut suuri etu syntyä musiikkiperheeseen. Minun musikaalinen taitotasoni on diagnosoitu jo lapsena, hän nauraa.
- Pianoa soitan ja oopperaa ohjatessani on hyvä asia, että osaan lukea partituuria, mies tuumi kovin vaatimattomana.
Minut tunnetaan, musiikkiani ei
Kaija Saariaho esittelee Tampereella teoksiaan yleisölle. Ensi lauantaina hän on Metso-kirjastossa haastateltavana – ja yleisö saa esittää kysymyksiä.
– Haluan nimenomaan kertoa, että tämä ei ole mitään elitismiä. Monet tietävät, kuka olen ja yhtä monella ei ole aikomustakaan kuunnella musiikkiani. Toivon, että tämä kynnys alenee tällaisella festivaalilla.
Saariaho kukitettiin Tampereella myös Suomen musiikin Hall of Fameen. Legendojen luettelo avattiin viime vuonna. Aino Ackté, Jean Sibelius, Reino Helismaa, Juice Leskinen, Katri Helena, Toivo Kärki ja vielä jokunen muu. Nyt myös Kaija Saariaho.
– Onhan se kunnia myös muille kaltaisilleni säveltäjille. Eikös Hall of Fame ole enemmänkin populaarimusiikin tarpeisiin. Jos joku minunlaiseni säveltäjä sinne pääsee edes vahingoissa, niin se on hyvä asia.