Suomalaisten kaukopartiomiesten taidoilla oli kysyntää pian jatkosodan päättymisen jälkeen 1940-luvun lopulla. Kun amerikkalaiset ja englantilaiset eivät halunneet vakoilla Neuvostoliittoa sen pohjoisilla alueilla, tehtävään värvättiin suomalaisia. Naton piikkiin tehty vakoilu oli erittäin salaista.
Yksi keskeinen hahmo palapelissä oli Päämajan alaisen kaukopartio-osasto Kuismasen johtajiin kuulunut Vladi Marmo. Hänen uskotaan järjestäneen tiedustelua sekä amerikkalaisten että englantilaisten piikkiin.
– Marmo piti yhteyksiä miehiin, jotka olivat sodan jälkeen valmiita lähtemään vakoiluretkille Neuvostoliiton puolelle. Marmo tunsi nämä miehet henkilökohtaisesti, arvioi Marmon tarinaan perehtynyt sotahistorian harrastaja Juhani Pulkkinen.
Neuvostoliiton alueelle lähetetyt tiedustelijat olivat käytännössä Marmon sotakavereita. Marmo toimi vuosia itsekin vakoilijana Osasto Kuismasessa ja sodan loppuvaiheessa osaston johtajana.
– Marmo piti yhteyttä tietenkin myös toimeksiantajiin, joita olivat lähinnä norjalaiset. Naton puolelta tiedustelu oli delegoitu heille, Pulkkinen selittää kuviota.
Pakomatka ulkomaille
Vladi Marmo oli tarmokas, isänmaallinen mies. Hänen hankkimansa tiedot olivat tarpeellisia myös Suomelle. Marmon toiminta oli ainakin sotilasjohdon tiedossa, mutta sitä katsottiin läpi sormien.
– Hän on todennäköisesti ollut hyvin keskeinen toimeksiantaja näissä operaatioissa. Marmo otti vastaan tehtäviä ja järjesti niiden suorittamisen.
Maa alkoi polttaa Marmon jalkojen alla 1950-luvun alussa. Vuonna 1953 hän joutuikin turvallisuussyistä lähtemään kolmeksi vuodeksi Sierra Leoneen saakka.
– Se oli pakomatka, Pulkkinen päättelee.
Marmolla oli Pulkkisen mukaan sopimus vaimonsa kanssa vakoiluasioista.
– Niistä ei puhuttu perheessä mitään. Se oli turvallisinta vaimolle.
Marmo palasi Suomeen ja teki näyttävän siviiliuran. Hän oli koulutukseltaan geologi, filosofian tohtori ja professori. Marmo eteni lopulta GTK:n ylijohtajaksi.
– En usko, että vakoilu haittasi millään tavalla hänen työtään. Ei siitä kukaan osannut mitään kysellä. Se oli niin äärimmäisen salaista.
Värikäs henkilöhistoria
Marmo syntyi vuonna 1914 Venäjällä, josta hänen perheensä pakeni bolsevikkivallankumousta Suomeen 1922. Hänen oikea nimensä oli Vladimir Forsblom. Marmo tuli nimeksi 1930-luvulla.
Nuori mies osoitti kyvykkyytensä nopeasti ja hänestä tuli talvisodassa sotilasvirkamies, kun varusmiespalvelus oli vielä suorittamatta. Venäjän kielen taitoisena hänestä oli suurta apua. Välirauhan aikana hän valmistui Reserviupseerikoulusta ja sai vänrikin arvon lokakuussa 1940.
Tiedustelutehtäviin hänet määrättiin huhtikuussa 1941. Ennen jatkosodan syttymistä Marmo toimi jo Osasto Kuismasessa hankkien tietoja puna-armeijan liikehdinnästä. Sodan alettua hänellä oli tärkeä rooli vankien kuulustelussa ja sotasaalismateriaalin tutkinnassa.
Hei sodan jälkeen Marmo oli mukana asekätkennässä ja oli pidätettynä kesällä 1945. Oli aika luonnollista, että hän tunsi kiinnostusta Naton suunnalta tulleisiin yhteydenottoihin.
Marmo ylennettiin kapteeniksi 1944 ja majuriksi 1967. Hänelle ehdotettiin Mannerheim-ristiä, mutta sitä hän ei koskaan saanut. Marmo kuoli liikenneonnettomuudessa 1969.
Vain muutama elossa
Juhani Pulkkinen piti Marmon elämäntarinasta esitelmän Osasto Kuismasen, tuttavallisesti Oskun kesäpäivillä Joensuussa. Osastossa palvelleista noin 150 veteraaneista on elossa enää tiettävästi kolme. Kukaan heistä ei jaksanut tulla enää tapaamiseen, mutta toiminta jatkuu vireänä.
– Tulevaisuus näyttää oikein hyvältä. Kerätään aineistoa, tehdään haastatteluja, käydään osaston kaukopartiokohteissa ja julkaistaan materiaalia mahdollisimman paljon myös digitaalisesti, luettelee perinneyhdistyksen puheenjohtaja, tutkija Matti Kosonen.
Pulkkisen lisäksi sotilastiedustelusta luennoi Oskun kesäpäivillä myös puolustusministeriön neuvotteleva virkamies, kenraalimajuri evp Harri Ohra-aho. Yleisössä istui useita everstejä, tutkijoita ja veteraanityön aktiiveja. Perinneyhdistyksen toiminta on nyt ulkopuolisten ja kaukopartiomiesten jälkeläisten varassa.
– Nyt on kriittiset hetket, kun veteraanit ovat väistymässä. Riittääkö jälkeläisillä kiinnostusta, pohtii kaukopartiomiehen poika Reino Löppönen.
Isä Ilmari Löppönen oli Oskun miehiä vuosina 1942-44. Poika keräsi tiedot ja saatavissa olevat kuvat kaukopartioreissuilta. Vuodet jättivät jälkensä.
– Isä ei meille lapsille paljon puhunut. Silloin juttu tietenkin lensi, kun oskulaisia tuli meilläkin käymään. Niillä taisi olla tapana, ettei reissuista muille lörpötelty, Reino Löppönen huomauttaa.
Nato houkutteli arvoautolla
Kalevi Julkunen arvioi, että hänen isänsä Matti Julkunen teki jatkosodassa Oskussa 15 partioreissua Neuvostoliittoon. Hän kuului osaston kantaporukkaan ja yleni sodassa vääpeliksi.
– Isä oli kotoisin Impilahdelta ja häneltä kysyttiinkin, haluaisiko hän lähteä käymään kotikonnuilla. Kaukopartioihin haettiin rohkeita, kovahermoisia ja hyväkuntoisia miehiä. Moni kokeili, mutta yhden reissun miehiä oli paljon.
– Isä selvisi, vain yksi luoti raapaisi, kertoo Kalevi Julkunen.
Julkusella on hyvä tuntuma Osasto Kuismasen partiomiehiin. Hän tapasi miehiä 10-vuotiaasta asti säännöllisesti.
– Silloin 1960-luvulla oskulaisten tapaamisissa oli perheet mukana.
Matti Julkunen oli Marmon tapaan aktiivinen myös sodan jälkeen. Hän sai tuomion asekätkennästä. Julkunen ei pelännyt, mutta valppaana hän oli aina.
– Hän kävi pelottomasti myöhemmin Neuvostoliitossa.
Matti Julkustakin houkuteltiin Naton vakoilijaksi, mutta hän ei siihen enää suostunut.
– Tehtiin tarjouksia ja kysyttiin mitä haluat. Amerikkalaista autoakin tarjottiin, Kalevi Julkunen paljastaa.