(EMI)
(EMI)
Iron Maidenin basisti Steve Harris on varmaankin viimeisiä, jolta odottaisi soololevyä. Niin vain nyt on käynyt, että sellainen on julkaisuvalmis. Laulajana bändissä toimii Richard Taylor, kitaristeina Graham Leslie ja David Hawkins sekä rumpalina Simon Dawson. Levyllä kannuja paukuttavat myös Ian Roberts ja Richard Cook.
Mutta mitä ihmettä Harrisilla on enää tarjottavana, koska hänen bändinsähän Maiden on ja ’Arry on vastuussa useimmista Maidenin kappaleista. No, yllättävän erilaista materiaalia kuin mitä suurin osa odottaa. Harrisin bassottelu on tavaramerkki ja sitä kuullaan tälläkin albumilla. Vokalisti Taylorin herkkä, hieman glennhughesmainen (ex-Deep Purple) lauluääni ja –tyyli ovat niin erilaiset Bruce Dickinsoniin, Blaze Baileyhin ja Paul DiAnnoon verrattuna, että jo se tekee tästä mielenkiintoisen kuultavan. Välillä tosin tuntuu, että äijältä loppuu puhti eikä ääntä tunnu riittävän tarpeeksi.
Musiikki ja melodiat ovat myös sen verran muusta puusta veistettyä, että vaatii hieman useamman kuuntelukerran, ennen kuin tämä täysin avautuu. Surkein osa British Lionia on laulajan lisäksi rumpalointi, joka on sanalla sanoen surkeaa ja tylsää. No, allekirjoittaneen mielestä rytmiryhmä Steve Harris – Nicko McBrain on yksi kautta aikojen parhaista ja sopivat täydellisesti Maidenin musiikkiin. Nyt on Harris kuitenkin hakoteillä selän takaa löytyvän tahdittajan kanssa. Aivan kuin kannuilla ei olisi mitään väliä tällä levyllä.
Us Against the World –kappaleen käynnistyessä Maiden-fanit ovat ainakin aluksi tyytyväisiä. Aika näyttää, kelpaako kappale kuulijoille. Maidenmaisten riffien ja melodioiden lisäksi biisistä löytyy yllättäviäkin vivahteita. Voisi aivan hyvin kuvitella tämän biisin olevan osa Maidenin keikkaa. The Chosen Ones on kuin Dickinsonin soolodebyytiltä The Tattooed Millionaire vuodelta 1991. Välillä ollaan kuin Radiohead (The Lesson) ja välillä kuin 2000-luvun Mötley Crüe (These Are the Hands).
Kaiken kaikkiaan levy on suuri pettymys. Ymmärrän, että Harris halusi vihdoin tehdä jotain muuta kuin Maidenia, mutta ilmeisesti oltuaan jees-miesten (Taylor & Graham) ympäröimänä, sortui tähän heikkoon tekeleeseen. Positiivisesti kun ajattelee, biisit ovat sentään suhteellisen lyhyitä, eivätkä ylipitkiä ja massiivisia, kuten Maidenin viimeisimpien levyjen kappaleet. Siitä siis pieni plussa.