USA 2010. Ohjaus ja käsikirjoitus: Sofia Coppola. Kuvaus: Harris Savides. Leikkaus: Sarah Flack. Musiikki: Phoenix. Tuotanto: G. Mac Brown, Roman Coppola, Sofia Coppola. Pääosissa: Stephen Dorff, Elle Fanning. Kesto: 100 min.
Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen leijonan voittanut Somewhere alkaa staattisella yhden oton kohtauksella, jossa auto ajaa radalla monta kierrosta. Ajaja on suosittu näyttelijä Johnny Marco (Stephen Dorff), jonka kintereillä fanit juoksevat ja jonka naama komistaa sensaatiolehtien kansia. Marco ajaa Ferrarilla, hänen kotinsa on Hollywoodin loistohotelli Chateau Marmont, jossa huoneeseen voi tilata mitä vain, esimerkiksi tankotanssivat identtiset kaksoset.
Näyttelijän elämää leimaa alkoholin, huumeiden ja lääkkeiden turvallinen pöhnä. Hänen ei tarvitse kantaa vastuuta mistään, sillä armeija naisia pitää huolta siitä, että hän nousee aamuisin sängystä ja ehtii sovittuihin tapaamisiin. Mies tekee kohteliaasti ja ystävällisesti kaiken mitä käsketään, vaikka ei ole lainkaan innostunut ympärillään käyvästä kuhinasta. Sitten yllätysvierailulle ilmestyy Marcon 11-vuotias Cleo-tytär (Elle Fanning), jonka läsnäolo vaatii Marcolta vieraaksi käynyttä isän roolia.
Sofia Coppola on mestari kuvaamaan tyhjänpäiväistä jorinaa, loistohotellien kallista yksinäisyyttä ja sitä kaikkea tärkeää, mikä jätetään sanomatta ääneen. Lost in Translation oli varsinainen malliesimerkki hitaista latautuneista hetkistä. Niitä löytyy kosolti myös Somewheresta. Lostia ja Somewherea yhdistää myös ohjaajan kyky rakentaa tehokkaita, tyylikkäitä äänimaailmoja ja nostaa esiin merkityksellisiä yksityiskohtia.
Kun Johnny Marco tyttärineen matkustaa elokuvagaalaan Milanoon, edessä on mitä banaalein Berlusconi-henkinen show. Paikalliset toimittajat ovat yli-innokkaita ja typeriä, todellisia viihdetoimittajien irvikuvia. Ehkäpä Coppola haluaa näyttää, mitä kaikkea elokuvaihmiset joutuvatkaan sietämään.
Coppolan henkilöt kertovat itsestään enemmän teoin kuin sanoin. Vietettyään tyttärensä kanssa pieniä suuria hetkiä Johnny Marco havahtuu elämänsä turhuuteen ja tyhjyyteen. Coppola ei kuitenkaan vaivu studioelokuville luonteenomaiseen lässytykseen tai epäuskottaviin hetken oivalluksiin. ei ole yhtä maagista tunnelmien ja tunteiden taidetta kuin , mutta hieno elokuva se on.