Sleepers - Katuvarpuset

Suurkaupungin laidoille sijoittuvat eeppiset kasvutarinat ovat useasti olleet Hollywoodin mieleen kirkkaimpana esimerkkinään Martin Scorsesen Mafiaveljet. Nyt myös Barry Levinson rakentaa pitkiä ajallisia tarinalinjoja New Yorkin Hell s Kitcheniin sijoittuvassa teoksessaan Sleepers - Katuvarpuset. Levinson ei tulita kuvalla Scorsesen tavoin, muttei myöskään hehkuta tunteita yli. Tuloksena on sujuvaa elokuvaa, joka olisi kuitenkin kaivannut jotain ylimääräistä puristusta. Nyt pitkän elokuvan kaikki osiot jäävät hieman tasapaksuiksi ja loppupuolella elokuva tyydyttääkin sekä henkilöidensä lisäksi katsojille lähemmäs kaksi tuntia syötettyä kostonhimoa.

Scorseselta tuttua on myös Levinsonin käyttämä voice over -kerronta, joka puhutaan neljän kaveriporukasta yhden, Shakesin (Perrino, Patric) suulla jostain tarinan taitteen takamailta. Ääni muistelee poikien lapsuutta rikollisten ja työläisten kansoittamassa Hell s Kitchenissä, painottaa yhteisön lojaalisuutta jäsenilleen ja pohjustaa poikien tragediaan taluttavat tapahtumat. Myös Hell's Kitcheniin sijoittunut irlantilaisohjaaja Phil Joanoun leffa State of Grace laukaisi jännitteensä katharttisen puhdistavalla verilöylyllä. Sellaista Levinson ei ole elokuvaansa rakentanut. Koston enkelit läpyttävät oikeussalissa ja yhteisön lojaliteetti maksaa pahalle palkkansa.

Sleepersin käsittelemät teemat ovat tavattoman rankkoja ja traagisia, mutta seuraukset ja niistä selviäminen ei tuo mitään uutta filmikaupungin elokuvaperinteeseen. Levinson tosin jaksaa seurata kauan kaveruksia nuorina poikina sävyttäen tarinaansa päällekkäisillä takaumilla. Kerronta ei kuitenkaan kiristä jännitettä tarpeeksi, kärsimykset joko sivuutetaan tai niistä muodostuu kasvottomia. Tämä tekee kostotoimista tavallista elokuvan polttoainetta.

Pojat (Perrino, Rendfro, Wigdor ja Tucker) näyttelevät tuoreesti ja innolla ja myös Kevin Bacon loistaa siloposkisena vartijan univormuun kääriytyneenä paholaisena. Pojista nuorukaisina jää parhaiten mieleen pahoille poluille ajautuneet Eldard ja Crudup. Patric ja Pitt esittelevät taitojaan rutiininomaisesti. Robert De Niro tukee mukavasti elokuvan alkupuolta, mutta pääsee ainoastaan piipahtamaan loppupuolella. Hoffmanin pilkahdus on lähinnä kuriositeetti.

Kaikkiaan Levinson olisi voinut hieman kiristää ruuvia. Traaginen aihe hukkuu liikaan täytteeseen, joka ei liiku eikä liikuta. Rakenne olisi kaivannut myös potkua perseelleen, mutta minkäs teet. Hollywood laskee kompromissit kannattavina sijoituksina.

Teksti: Jari Rantala