Tosiasioiden myöntämisessä piilee viisauden alku. Aloitan tuloksista.
Yleisurheilun MM-kisat, Lontoo 2017: Suomi, nolla mitalia, ja vain yksi urheilija kahdeksan parhaan joukossa. Talviolympialaiset, Sotshi 2014: Suomi, sentään vielä viisi mitalia. Kesäolympialaiset, Rio 2016: Suomi, yksi mitali, Mira Potkosen pronssi.
Ajattelen, että nimenomaan yleisurheilumme menestys tai menestymättömyys kertoo eniten suomalaisen huippu-urheilun yleistilasta. Joukkuepallopeleissä kuten jääkiekkoilussa, koripalloilussa ja lentopalloilussa menestymme toistaiseksi verrattain hyvin, koska meillä on niissä omat erityiset lajikohtaiset joukkuepallopelikonstimme. Tosin tulee huomata, ettei niissäkään meillä ei ole käytössämme maailmanluokan huippupelaajia.
Pohtivana urheilukeskustelijana johtopäätökseni on väistämätön. Suomalainen huippu-urheilujärjestelmä ei tuota laadukkaita urheilijoita, jos mittarina pidetään maailman absoluuttista huippua.
Huippu-urheilumme on kuin talo ilman kivijalkaa. Perusta eli lasten ja nuorten urheilumme ei ole kunnossa. Lasten liikuntamäärät ovat romahtaneet ja kaiken nupiksi koululiikunta on retuperällä. Oireellista on, että kaikissa huippu-urheiluun liittyvissä keskusteluissa ja työryhmissä taloa rakennetaan ilman kivijalkaa. Puheet ja toimenpiteet eivät kohdistu riittävästi lasten ja nuorten urheiluun.
Lasten ja nuorten urheilu on meillä tabu; siitä ei ole soveliasta julkisesti puhua huippu-urheilun vaatimusten näkökulmasta. Urheiluväki seuraa vain katseella ja seisoskelee suorin polvin, kun nuorten urheilua Suomessa linjaa Nuorisotutkimusseura Ry. Helena Huhdan, Mikko Piispan ja Mikko Salasuon teos Huippu-urheilijan elämänkulku - tutkimus urheilijoista 2000-luvun Suomessa dominoi arveluttavalla tavalla urheilukenttää.
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.
Kärjistämättä voi sanoa, että meillä lasten urheilu on pehmoista päiväkerhotoimintaa. Siltä pohjalta on vaikea järjestää säällistä nuorten urheilua, saati voittavaa aikuisten urheilua, jos silmämääränä pidetään menestystä huippu-urheilussa.
Eri lajit ja seurat tappelevat verissä päin harrastajista, tai oikeammin: maksajista. Kyse ei ole säällisestä urheilutoiminnasta, vaan lähinnä rahastuksesta, jolla hoidetaan kaiken maailman johtajien ja väliportaan johtajien palkat.
Meillä on edelleen kosolti perheitä, joissa ajatus olisi suunnata jälkikasvua urheilupolulle, jonka pää olisi alku sille tielle, joka aikanaan johtaa kohti huippu-urheilua. Ongelma on siinä, että perheet joutuvat eri lajien osalta sellaisen markkina-, houkuttelu- ja vaatimuspuheen ristiaallokkoon, että alta pois!
Suomalainen huippu-urheilujärjestelmä ei ole kyennyt niin yksinkertaiseen asiaan kuin ilmaisemaan sen, mikä ikä on suurin piirtein eri lajien viimeinen erikoistumisikä lapselle. Sen sijaan vallalla on todella epämääräinen puhe urheilemisen monipuolisuudesta. On selvää, että monipuolisuus on tärkeää, mutta yhtä selvää on, että eri lajien suhteen se tarkoittaa aivan erilaisia asioita eri iässä. 
Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtajaa Mika Kojonkoskea on syytetty milloin mistäkin eikä ihan syyttä. Minä en syytä häntä mistään, mutta vetoan koko suomalaisen urheilun puolesta, että tule esiin, Kojonkoski! Tule, ja tee edes se vähin, mitä asemassasi pitää tehdä. Laadi selkeä julkinen paperi eri lajien erikoistumisiästä. Sillä huoneentaululla estetään alkajaisiksi urheilun kannalta potentiaalisten lasten ja nuorten eksyminen väärien lajien piiriin väärässä iässä. Se luo lisäksi järjestystä lajienväliselle kaaokselle ja eripuralle ruohonjuuritasolla.