Tosiasioiden myöntämisessä piilee viisauden alku. Aloitan tuloksista.
Yleisurheilun MM-kisat, Lontoo 2017: Suomi, nolla mitalia, ja vain yksi urheilija kahdeksan parhaan joukossa. Talviolympialaiset, Sotshi 2014: Suomi, sentään vielä viisi mitalia. Kesäolympialaiset, Rio 2016: Suomi, yksi mitali, Mira Potkosen pronssi.
Ajattelen, että nimenomaan yleisurheilumme menestys tai menestymättömyys kertoo eniten suomalaisen huippu-urheilun yleistilasta. Joukkuepallopeleissä kuten jääkiekkoilussa, koripalloilussa ja lentopalloilussa menestymme toistaiseksi verrattain hyvin, koska meillä on niissä omat erityiset lajikohtaiset joukkuepallopelikonstimme. Tosin tulee huomata, ettei niissäkään meillä ei ole käytössämme maailmanluokan huippupelaajia.
Pohtivana urheilukeskustelijana johtopäätökseni on väistämätön. Suomalainen huippu-urheilujärjestelmä ei tuota laadukkaita urheilijoita, jos mittarina pidetään maailman absoluuttista huippua.
Huippu-urheilumme on kuin talo ilman kivijalkaa. Perusta eli lasten ja nuorten urheilumme ei ole kunnossa. Lasten liikuntamäärät ovat romahtaneet ja kaiken nupiksi koululiikunta on retuperällä. Oireellista on, että kaikissa huippu-urheiluun liittyvissä keskusteluissa ja työryhmissä taloa rakennetaan ilman kivijalkaa. Puheet ja toimenpiteet eivät kohdistu riittävästi lasten ja nuorten urheiluun.
Lasten ja nuorten urheilu on meillä tabu; siitä ei ole soveliasta julkisesti puhua huippu-urheilun vaatimusten näkökulmasta. Urheiluväki seuraa vain katseella ja seisoskelee suorin polvin, kun nuorten urheilua Suomessa linjaa Nuorisotutkimusseura Ry. Helena Huhdan, Mikko Piispan ja teos dominoi arveluttavalla tavalla urheilukenttää.
