MTV Urheilun asiantuntija Petteri Sihvonen pohdiskelee HIFK:n odotettu heikompaa tilannetta Liigassa. Tällä kertaa Sihvonen heittää pelikirjat sivuun ja analysoi enemmänkin pelaajien henkistä tilaa.
LUE MYÖS: Kohun keskellä rypevä SaiPa on ajautunut synkkään umpikujaan – Sihvonen: "Yhden miehen ympärillä pyörivä show"
Eletään HIFK:n ja muutaman muun joukkueen osalta jopa kohtalon viikkoa Liigassa. Ehkä mielenkiintoisen taistelu näytetään käyvän HIFK:n ja HPK:n kesken siitä, kumpi lopulta yltää kuudenneksi eli suoraan pudotuspelipaikkaan runkosarjan jälkeen.
Kolmantena, neljäntenä ja viidentenä olevat Ilves, KooKoo ja Lukko näyttäisivät olevan yhdeksän ja kymmenen pisteen turvin saavuttamattomalla karkumatkalla suhteessa HIFK:hon. Ja vastaavasti alapuolelta HIFK:lle painetta antaa vain HPK, joka on neljä pistettä HIFK:sta yhden pelin enemmän pelanneena.
HIFK kohtaa tällä viikolla Ilveksen kotona, Kärpät vieraissa ja kotona.
HPK vuorostaan pelaa ensi maanantaihin mennessä kaksi matsia, ensin Jukureita vastaan kotona Rinkelinmäellä ja sitten Turussa TPS:ää vastaan.
Koska HIFK:lla on vielä 14 ja HPK:lla 13 peliä tähteellä runkosarjaa, joukkueiden välinen taistelu paikasta auringossa ehtii kääntyä vielä kuinka vain, mutta tällä viikolla on HIFK:n on mahdollista repäistä kaula pitkäksi suhteessa Kerhoon, tai hämeenlinnalaiset saattavat panna pelin entistä jännemmäksi.
Se peliohjelmasta ja sarjataulukosta.
Oikeastaan tympäisee lyhyellä matikallani esitellä tuollaisia numerohommia koskien suurta ja (ennen niin) mahtavaa HIFK:lta. Jälleen kerran HIFK on pettänyt kannattajiensa ja vähän muidenkin odotukset. On hyvä syy kysyä, miksi uudestaan ja uudestaan sama seura pettää odotukset?
Ja samaan hengenvetoon sanon, että pitäkää tunkkinne: miettikää isoa kuvaa HIFK:ssa itse.
Suomalainen jääkiekkoilu kaipaa vahvaa HIFK:ta sinne aivan Kärppien ja Tapparan kantaan ja ohikin. Ei tässä ole mitään laitaa, että kaltaiseni konkariasiantuntija joutuu tuhlaamaan aikaansa HIFK:n ja HPK:n väliseen taisteluun.
Vaan totta puhuakseni, onhan tässä hyötynsäkin – nyt suomalaisen jääkiekkoilun eduksi – esitellä ennen muuta niitä psykologispelillisiä haasteita, jotka ovat ajaneet HIFK:n liki ahdinkoon. Muut voivat ottaa opikseen HIFK:n päävalmentaja Jarno Pikkaraisen virheistä, kun niitä tässä ounastelen.
Viime kevään ja tämän sesongin Pikkaraisen HIFK on psykologisesti, peliteoreettisesti ja pelin käytännöissä oikea makupala.
Pikkarainen joutui kesken viime kauden pahaan rakoseen, kun hänen oli syrjäytettävä pitkäaikainen kollegansa Ari-Pekka Selin. Tapahtuma jätti kosolti haavoja sinne tänne. Suomalaisen valmentajakunnan sympatiat ovat Selinin puolella Pikkaraista vastaan. Selinin ja Pikkaraisen väleistä en tiedä.
HIFK-pelaajien silmin tilanne on myös kinkkinen. Vaikka Pikkarainen olisi nostanut valmentamisen tasoa niin sanotusti arjessa, hän ei ole onnistunut tekemään sitä pelin suhteen, joten kaikkineen kokonaisyhtälö on psykologisesti Pikkaraisen kannalta epäedullinen ja joka tapauksessa kuin kiikkulauta.
Inhoan sitä, miten pelaajat nykyään opportunistisesti vuotavat joukkueiden sisältä asioita medialle. Itse suljen niiltä pääpiirteittäin korvani ja katson vain, mitä peli näyttää.
Mutta en ole voinut välttyä siltä, miten kollegani kertovat tällä hetkellä kuulemiaan tarinoita HIFK:n sisältä. Ne eivät mairittele Pikkaraista. Kääntäen melkeinpä toivon, että Pikkarainen onnistuisi kääntämään kelkan voittoisaksi ja pääsisi kuittaamaan ähäkuttia lopulta pelaajien oppositiolle.
Pikkarainen teki eron ja isänmurhan pelillisesti Seliniin peluuttamalla Seliniä aggressiivisempaa lätkää viime keväänä. Sehän on hetkellisesti pelaajillekin mukavaa päästellä urku auki. HIFK:lla oli hetkensä viime keväänä pudotuspeleissä Pelicansia ja jopa Kärppiä vastaan. Kuten jo keväällä arvelin, se jätti väärän luulon päävalmentaja Pikkaraiselle ja hänen esikunnalleen siitä, miten HIFK:n kannattaisi pelata sesonki 2019-2020.
Ja nyt onkin sitten menty vuoristorataa. Aggressiivinen syksyn alku toi hieman tulosta, mutta se alkoi aika pian hiipua. Pikkaraisen oli pakko ryhtyä muutosvalmentamisen tielle, ja kas, sieltähän sitä kaivettiinkin sitten naftaliinista selinmäistä Meidän peliä, mikä johti pelin rakenteen radikaaliin paranemiseen ja luonnollisesti tuloksiinkin.
Myös joukkue eli niinä aikoina – positiiviseen suuntaan –, kun peli oli kunnossa: Urheilujohtaja Tobias Salmelainen järjesti kovia vahvistuksia Pikkaraisen käyttöön. Michael Keränen ja etenkin Ville Leskinen tunnetaan kovina pelimiehinä.
Mutta alkoi ilmaantua myös oireilua. Käsittämättömällä – tai ehkä ei sittenkään niin käsittämättömällä – tavalla taituri Iikka Kangasniemi joutui Pikkaraisen koirankoppiin, kun laatuhyökkääjistä alkoi olla ylitarjontaa. Oma outo lukunsa oli sekin, kun Lennart Petrell luopui kapteenin C:stä, joka ommeltiin Jere Sallisen nuttuun.
Oikaisen johtopäätökseeni: HIFK ei ole henkisesti tasapainoinen joukkue. Päinvastoin se on aivan kuin jonkinlaisen kroonisen tulehtuneen ilmapiirin tilassa. Enkä tällä nyt tarkoita väsyneesti mitään huonoa joukkuehenkeä. Joukkueessa kytee kuin jokin suopalo, joka aina välillä roihahtaa – ja se näkyy kaukalossa vuoristoratamaisena pelaamisena. Taso ei pysy.
HIFK:lla ei ole kykyä ottaa elintärkeitä pisteitä ”huonommiltaan” edes kotiluolassaan. Tappiot TPS:lle ja KalPalle Nordenskiöldinkadulla ja nihkeä voitto Sportista kielivät joukkueen henkisen tilan hauraudesta.
Kun viittaan johonkin hieman mystiseen ongelmaan – ”henkisesti kytevään suopaloon” – sen puolesta todistaa myös se seikka, etteivät edes HIFK:n kauden mittaan tuottamat valtavat määrät ykkössektorin maalipaikkoja ole siivittäneet joukkuetta tämän parempaan menestykseen.
En voi välttyä pohtimasta ääneen, noinkohan Pikkarainen on liian aggressiivinen tapaus valmentamaan HIFK:ta? Enkä nyt tarkoita ollenkaan mitään väärinkäytöksiä.
HIFK:n pukukoppi on poikkeuksellisen täynnä herkkiä taitopelaajia, mitä tulee johtaviin pelaajiin. Mainitsen nyt vaikkapa Iikka Kangasniemen, Mikko Kousan, itselleni tutun Jesse Saarisen ja Ville Leskisen. Ja mitä tuumaa entinen kapteeni Petrell touhusta? Myös Otto Paajasessa on jotain herkkää, olkoonkin, että pinnan alla.
Ettei nyt vain se kuuluisa vaatimustaso olisi mennyt päävalmentajalta yli – ja vieläpä siihen vanhanaikaiseen tyyliin.
Vedän henkisen puolen ailahtelevaisuuden vielä kuin todisteeksi siihen, miten HIFK:n peli oireilee sitä, kun se suopalo sieltä oikein hohkaa.
Välillä HIFK:n pelipaketti hajoaa. Etenkin silloin on vaikeaa, kun vastassa on ennalta altavastaajajoukkueita. HIFK pelaa liian aggressiivisesti ja kärsimättömästi. Aivan kuin pelaajat olisi lietsottu ennen peliä ja erätauolla liialliseen pelin pakottamiseen. Seuraus on mielenkiintoinen.
Huonoimmillaan HIFK hyökkää niin hajanaisella ja aggressiivisella viisikolla, että seuraavan puolustusvuoron aikana pelaajat joutuvat luistelemaan myöhässä rankkoja luisteluita liian pitkin matkoin vastustajan kuljetuksia mutta ennen muuta syöttöjä vastaan.
Tässä asiassahan sarjan tasapainoisin joukkue on KooKoo. KooKoon pelaajien ei tarvitse paljoakaan liikkua, kun se puolustaa. Vastustajan syötöt eivät liikuta ja luisteluta KooKoon pelaajia uusiin asemiin nimeksikään. Toisin kuin HIFK:n viisikkoa silloin, kun pelaaminen on liian aggressiivista.
Miettikääpä. HIFK:n pelaajaparat joutuvat toisinaan luistelemaan kilvan kiekon kanssa. Sen leikin häviää aina.
Juuri nyt näyttää siltä, ettei tästä Jarno Pikkaraisen HIFK:sta ole taistelemaan Suomen mestaruudesta, ellei kuin ihmeen kaupalla joukkueen henkistä puolta saada paremmalle tolalle.