Saini Knuuttilan perhe on joutunut jättämään kotinsa sodan armoille, rakentamaan sen uudelleen ja lähtemään taas. Evakkomatkat Karjalasta olivat viedä hengen. Erilaisuuden kokemuksesta kumpuava alemmuudentunne ei ole koskaan hävinnyt.
Saini Knuuttila oli vajaan kolmen kuukauden ikäinen, kun sotilaat tulivat kolkuttamaan hänen perheensä ovelle Jaakkimassa, entisessä Karjalassa.
– Laatokan Karjala tyhjennetään nyt. Teillä on kaksi tuntia aikaa lähteä, he sanoivat.
Elettiin maaliskuun alkua vuonna 1939. Talvisotaa käytiin vielä. Isovanhemmat, parivuotias isoveli ja Saini-vauvaa sylissään kantanut äiti lähtivät hevosella paikalliselle koululle, josta matka jatkui Uukuniemelle ja sieltä edelleen linja-autolla eteenpäin.
– Pakkasta oli 35 astetta, eikä vanhan auton ovea saatu kiinni. Me lapset sairastuimme ja oksentelimme. Jotkut sanoivat, että parempi olisi, kun lapset kuolisivat. Vanhemmista se tuntui hirveältä – eihän heillä enää ollut mitään muuta kuin meidät, Saini kertoo.
Takaisin kotiin
Perhe päätyi Hirvensalmelle tavalliseen maalaistaloon, jota asutti uskovainen perhe.
– Heidän poikansa oli kirjoittanut jo aikaisemmin rintamalta, että jos evakkoja tulee, pitäkää heistä hyvää huolta. Ja kyllä he pitivätkin, kun me lapset olimme viikkokausia kuolemankielissä, Saini kertoo.
Perhe asui Ala-Torniossa toista vuotta. Isoisä ehti ostaa Ruukista maatilan, koska paluusta ei ollut tietoa. Jatkosodassa Karjala kuitenkin vallattiin takaisin, ja Saini perheineen pääsi muuttamaan entiselle kotitilalle keväällä 1942.
– Koti oli tuhoutunut. Vietimme naapurissa muutaman viikon, kun talo rakennettiin uudelleen.
