Saini Knuuttilan perhe on joutunut jättämään kotinsa sodan armoille, rakentamaan sen uudelleen ja lähtemään taas. Evakkomatkat Karjalasta olivat viedä hengen. Erilaisuuden kokemuksesta kumpuava alemmuudentunne ei ole koskaan hävinnyt.
Saini Knuuttila oli vajaan kolmen kuukauden ikäinen, kun sotilaat tulivat kolkuttamaan hänen perheensä ovelle Jaakkimassa, entisessä Karjalassa.
– Laatokan Karjala tyhjennetään nyt. Teillä on kaksi tuntia aikaa lähteä, he sanoivat.
Elettiin maaliskuun alkua vuonna 1939. Talvisotaa käytiin vielä. Isovanhemmat, parivuotias isoveli ja Saini-vauvaa sylissään kantanut äiti lähtivät hevosella paikalliselle koululle, josta matka jatkui Uukuniemelle ja sieltä edelleen linja-autolla eteenpäin.
– Pakkasta oli 35 astetta, eikä vanhan auton ovea saatu kiinni. Me lapset sairastuimme ja oksentelimme. Jotkut sanoivat, että parempi olisi, kun lapset kuolisivat. Vanhemmista se tuntui hirveältä – eihän heillä enää ollut mitään muuta kuin meidät, Saini kertoo.
Takaisin kotiin
Perhe päätyi Hirvensalmelle tavalliseen maalaistaloon, jota asutti uskovainen perhe.
– Heidän poikansa oli kirjoittanut jo aikaisemmin rintamalta, että jos evakkoja tulee, pitäkää heistä hyvää huolta. Ja kyllä he pitivätkin, kun me lapset olimme viikkokausia kuolemankielissä, Saini kertoo.
Perhe asui Ala-Torniossa toista vuotta. Isoisä ehti ostaa Ruukista maatilan, koska paluusta ei ollut tietoa. Jatkosodassa Karjala kuitenkin vallattiin takaisin, ja Saini perheineen pääsi muuttamaan entiselle kotitilalle keväällä 1942.
– Koti oli tuhoutunut. Vietimme naapurissa muutaman viikon, kun talo rakennettiin uudelleen.
Siitä alkoivat Sainin sanoin paratiisimaiset ajat.
– Kaikki olivat onnellisia ja iloisia, kun olimme takaisin kotona. Karjaakin saatiin pikkuhiljaa, vain hevoset olivat ennestään tallella. Muistan lapsuudesta kalastusmatkat, valtavat sinivuokkometsät, kulleroniityt ja käen kukunnan, Saini kertoo.
Jälleen pakoon
Vuonna 1944 oveen koputettiin taas. Sen takana oli sotilas. Alue oli menetetty uudestaan jatkosodan rauhanehdoissa.
– Äiti herätti meidät ja laittoi paljon vaatetta päälle. Vaneriaskit täytimme leivällä, pullalla, voilla ja vaihtovaatteilla. Jaakkiman asemalta lähti evakkojuna, jolla matkasimme monta päivää Närpiöön asti. Väliasemilla lotat jakoivat hernerokkaa ja mannavelliä.
Vanhemmat jäivät tällä kertaa vielä viikoksi kotitilalle puimaan viljaa ja nostamaan perunoita. Tavoitteena oli saada ruokasäkkejä mukaan matkaan.
– Olin vasta 4,5-vuotias. Hain turvaa mummon kainalosta, mutta äitiä oli ikävä. Kun näin eräällä toisella lapsella nuken, aloin murehtia omien kotiin jääneiden Liisa- ja Mary-nukkejeni perään.
Reilun kuukauden päästä myös muut perheenjäsenet saapuivat Närpiöön.
– Heitä oli kierrätetty härkävaunuissa ja proomuissa lehmien kanssa. Kun vihdoin näin äidin navettatakki päällä, meiltä molemmilta pääsi itku.
Erilaisuus aiheutti kriisin
Jaakkimalaiset evakot asutettiin Etelä-Pohjanmaalle. Sainin perheelle osoitettiin paikka Isostakyröstä, jossa he saivat suon keskeltä maatilkun.
– Suolta nousi usein hallaa, joka palellutti perunat ja viljan.
Kylmältä tuntui elämä välillä muutenkin.
– Koulussa lapset nauroivat, koska he eivät ymmärtäneet karjalan murteesta mitään. Lopetinkin puhumisen kokonaan: kuuntelin vain, en viitannut enkä vastannut. Päätin, että alan puhua vasta, kun osaan puhua kuten muutkin. Kävin läpi aikamoisen identiteettikriisin, Saini kertoo.
Alemmuuden tunne säilyy
Kun maanviljelyksessä oli koettu monta hankalaa vuotta, Sainin perhe muutti Pöytyälle. Saini puolestaan lähti opettajakorkeakouluun Turkuun.
– Tutustuin siellä pohjalaiseen mieheeni ja menin naimisiin. Elämäntyöni tein Helsingissä. Asuimme siellä 45 vuotta, nykyisin seinäjokelainen Saini kertoo.
Saini uskoo, että sotatrauma säilyy aina kaikissa sen kokeneissa.
– Evakkona minulle jäi huonommuuden, alemmuuden ja ylipäänsä kelpaamattomuuden tunne.
Kotitilasta jäljellä kivijalat ja uunin luukku
Saini on käynyt entisillä kotikonnuilla useita kertoja sieltä lähdön jälkeen.
– Ensimmäisellä kerralla muistin paikkoja valokuvanomaisesti. Navetasta oli jäljellä vain kivijalat ja tuvasta uunin suuluukku, joka roikkui koivun oksassa. Vanha isäni istui uunin paikalle ja veisasi "Herraa hyvää kiittäkää".
Kollaasta ja Tali-Ihantalasta henkisillä vammoilla selvinnyt veteraani ei koskaan toipunut oman kodin ja Karjalan menetyksestä.
– Isä sanoi aina, että täällä olisi niin monta hyvää mökin paikkaa teille kaikille.
Kaipausta, ei katkeruutta
Sainin mielestä evakkojen Karjalan kaipuun niputtaminen katkeruudeksi on loukkaavaa.
– Kun minä pääsin ensimmäistä kertaa vanhalle kotipihalle, aloin eheytyä. Aikaisemmin muistoni olivat repaleisia, mutta siellä palaset löysivät paikkansa. Kotikonnuilla vieraileminen on kuin juurihoitoa, Saini kuvailee.
Enää hän ei tule välttämättä koskaan astelemaan tuttuja Latvajärven, Voitjärven ja Pitkäjärven rantoja.
– Mielelläni menisin, mutta voi olla, ettemme mieheni kanssa enää jaksa lähteä. Kaipuu säilyy silti, se on hyvä ja kaunis asia.
Studio55.fi/Piia Simola
Suomalaisnainen synnytti lapsensa yksin saunaan – Pommit tippuivat ympärillä
Nämä ovat historiallisen Viipurin parhaat palat
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.