"S******n pappa" – itävaltalaisen temppu sai Toni Niemisen kihisemään kiukusta, pian tärähti jättiyllätys: "Vieläkö hymyilyttää?"
4:08Toni Nieminen muisteli MTV:lle 16-vuotiaana saavuttamaansa olympiamenestystä – nuori poika pääsi tuolloin kuppilankin puolelle.imago sportfotodienst/ All Over Press
Entinen mäkihyppytähti Toni Nieminen palasi 16-vuotiaana saavuttamaansa olympiamenestykseen lennokkaasti Vesa-Matti Loirin Pelimies Vesku -podcastissa.
V-tyylin omaksunut Nieminen nousi raketin lailla kansainväliselle mäkihyppyhuipulle kaudella 1991–92. Albertvillen olympiakisat 1992 olivat 16-vuotiaalta suomalaisnuorukaiselta tarunhohtoista jälkeä, kun normaalimäen pronssin jälkeen tuli järjestyksessä joukkuemäen ja suurmäen kultaa.
Vaikka Nieminen ponkaisi heti ensimmäisessä olympiakilpailussaan pronssille, nuorta ja äärettömän voitontahtoista poikaa saavutus ei tyydyttänyt.
Nieminen koki pronssinkin tappiona, eikä hän pystynyt sietämään häviämisen tunnetta.
– Olin äkäinen kuin ampiainen. Meinasin paiskoa kamat pukukopin seinästä läpi, kun hävisin. En ymmärtänyt ollenkaan, että pronssi ekassa olympiastartissa on ihan kohtuukova suoritus, Nieminen puheli Loirille.
Albertvillen normaalimäen kaksi ensimmäistä sijaa olivat vallanneet itävaltalaiset Ernst Vettori ja Martin Höllwarth. Niemisen mielessä pyöri Matti Nykäselle aikanaan olympiavoittojenkin kunniaksi soitettu Maamme-laulu, ja hän kihisi kuullessaan palkintopallilla muuta musiikkia.
– Muistan vieläkin tunteen, että jumalauta, näissä kisoissa ei enää Itävallan kansallislaulu soi.
"Minä suutuin ihan totaalisesti"
Seuraavana vuorossa oli joukkuemäki, johon Itävalta lähti ylivoimaisena ennakkosuosikkina. Niemisen sanoin Suomen piti taistella hopeasta ja pronssista, eikä sinivalkojoukkueella pitänyt olla mitään jakoja Itävaltaa vastaan. Mutta.
– Joukkuemäessä oli kauhea vimma, että minä voitan tämän vaikka yksin, Nieminen heitti.
Nieminen arvelee, että hänen vimmansa saattoi tarttua Suomen muuhunkin joukkueeseen, jossa ennen ankkuri-Niemistä hyppäsivät Ari-Pekka Nikkola, Mika Laitinen ja Risto Laakkonen. Koko Suomen joukkue hyppäsikin kisassa hyvin.
– Muistan katsoneeni lämpiön ikkunasta, kun Laakkosen Risto, meidän kolmonen, hyppäsi oman hyppynsä. Minä aloin taputtaa ikkunassa, kun Risto veti aika hyvän hypyn.
Niemisen käännettyä päätä Itävallan ankkuri ja kokenein hyppääjä Andreas Felder otti "vanhan kehäketun kaikki keinot käyttöönsä".
– Hän solmi monoja lämpiössä, katsoi minua, hymyili vähän ylimielisesti ja pyöritteli päätään, kun poika taputtelee tuossa itsekseen.
16-vuotias Nieminen sai 13 vuotta vanhemman itävaltalaisen reaktiosta päälle viimeisen kiukun.
– Minä suutuin ihan totaalisesti. Olin ihan raivona, että saatanan pappa, et kauaa hymyile.
"Päästäkää alas, ihan sama, mistä tuulee"
Andreas Felder kuvattuna vuonna 1998.imago sportfotodienst/ All Over Press
Itävalta johti kisaa toisen kierroksen viimeisiin hyppyihin saakka. Voiton odotettiin menevän itävaltalaisille.
Nieminen pääsi päättämään kisan Felderiä ennen.
– Vaihtakaa vihreä valo, niin täältä tulee, Nieminen ajatteli.
– En edes miettinyt tuulia enkä mitään. Päästäkää vain alas, ihan sama, mistä tuulee. Oli ihan kauhea vimma.
Nieminen sai kanavoitua kiukkunsa oikein ja leiskautti komeasti 122 metriä.
– Vedin varmaan sen reissun parhaan hyppyni.
Suomi meni johtoon, mutta jäljellä oli vielä Itävalta.
– Felderin olisi pitänyt pystyä hyppäämään joku 110–111 metriä.
Toisin kävi.
– Se hyppäsi pikkunätin, 109 metriä. Me voitettiin se niukalla erolla.
Eroa Suomen ja Itävallan väliin jäi 1,5 pistettä.
– Se oli ihan makea fiilis.
"Pappa" ei enää hymyillyt
Suomen joukkue juhli mäkihypyn olympiakultaa 1992.imago sportfotodienst/ All Over Press
Jos lämpiössä Felderiä oli vielä naurattanut, montussa oli toisin.
– Sehän siinä siisteintä olikin, kun sai joukkuekavereiden kanssa olla sukset pystyssä, että vieläkö pappaa hymyilyttää. Se on jäänyt niin mieleen. Oli voittajaolo.
– Pääsi harvinaisesti joukkuekavereiden kanssa juhlimaan tuollaista yllätysvoittoa ja vähän näyttämään kieltä Itävallalle, jonka piti se viedä ihan ylivoimaisesti, Nieminen mehusteli.
Nieminen liiteli Albertvillestä joukkuemäen kullan jatkoksi suurmäen henkilökohtaisen kilpailun voiton ja suosio räjähti yhtäkkiä käsiin.
Nousu oli ollut nopea, mutta niin oli pudotuskin. Aikuisten arvokisamitaleita Nieminen ei enää saavuttanut, ja ura alkoi hiipua jo seuraavina kausina.
