Anja Pärson oli vuosituhannen alussa maailman parhaita alppihiihtäjiä. Kahdeksan vuotta sitten uransa lopettanut ruotsalainen ymmärsi vasta huipulla ollessaan, mikä elämässä on tärkeää – ja se otti koville.
Pärson saavutti uransa ensimmäisen maailmancup-voiton joulukuussa 1998, kun hän tuuletti ykkössijaa Mammoth Mountainin pujottelukisassa. Hänellä oli tuolloin ikää 17 vuotta.
Kausilla 1998–1999 ja 1999–2000 Pärson sijoittui pujottelucupissa kolmanneksi, kunnes 7. helmikuuta 2001 koitti jättipotin vuoro: Pärson, 19, voitti St. Antonissa pujottelun MM-kultaa.
Seuraavien viiden vuoden aikana Pärson saavutti kaksi maailmancupin kokonaisvoittoa (2004 ja 2005), yhden pujottelucupin (2004) ja kolme suurpujottelucupin (2003, 2004 ja 2006) voittoa sekä pujottelun olympiakultaa Torinossa 2006.
Sitten tuli romahdus.
– Olisinpa uskaltanut tehdä enemmän asioita ystävieni kanssa sen sijaan, että olisin keskittynyt vain alppihiihtoon. En ymmärtänyt sitä ennen kuin olin 25-vuotias ja ajoin kunnolla seinään, Pärson sanoo Expressenin mukaan Värvet-podcastin tuoreessa jaksossa.
– Se tuntui pahalta. Lukittauduin asuntooni kolmeksi viikoksi, ja yritin ymmärtää itseäni. Se oli raskasta aikaa, mutta samalla siitä seurasi jotain hyvää. Ymmärsin, etten voinut keskittyä koko ajan vain tuloksiin. Minun täytyi ajaa itseni todella tukalaan tilanteeseen ymmärtääkseni sen.
Pärson alkoi viettää yhä enemmän aikaa ystäviensä kanssa ja kokea erilaisia asioita. Se kannatti.
– Pelkäsin päästää ihmisiä lähelleni, mutta sitten tajusin, että minun täytyi työstää sitä asiaa ja kohdata pelkoni. Satuin olemaan samoihin aikoihin loukkaantuneena, joten olin poissa alppihiihdosta kolmen kuukauden ajan. Uskon, että sillä oli suuri vaikutus siihen, miksi menestyin seuraavana vuonna niin hyvin koti-MM-kisoissa.