Rod Stewart

22-vuotiaana Rod Stewart otti lopullisen askeleen kuuluisuuteen liittymällä Yardbirdsissa maineensa luoneen kitaristi Jeff Beckin bändiin vuonna -68. The Jeff Beck Groupin ensimmäinen lp-levy "Truth" on vahvaa bluesrockia, ja levyä pidetään yhtenä ensimmäisistä hevirock-kiekoista. Levyn vaikutus kuuluu varsinkin hieman myöhemmin ilmestyneellä Led Zeppelinin esikoisella. Jeff Beck Groupissa soitti bassoa Ronnie Wood, joka on ollut siitä saakka Rod Stewartin läheinen ystävä ja luottokitaristi. Rod teki vielä "Beck-Ola"-lp:n Jeff Beck Groupin solistina, mutta lähti vuonna -69 kohti soolouraa ja uutta bändiä.

Raspikurkun 70-luku alkoi kaksoiselämänä soolouran ja Faces-bändin välillä. Vuonna -69 julkaistu ensimmäinen soolo-lp "An Old Raincoat Won't Ever Let You Down" ei vielä ihmeemmin menestynyt. Musiikki oli brittipopin, soulin ja bluesin fuusiota. Yhdysvalloissa esikoinen julkaistiin nimellä "The Rod Stewart Album". Ronnie Wood oli siirtynyt Jeff Beck Groupista Faces-bändin kitaristiksi, ja kun Faces tarvitsi uutta laulajaa, Wood otti yhteyttä Rod Stewartiin. Small Faces -bändin raunioista kasatusta Facesista kehittyi juurevan brittiläisen pubirockin perikuva, joka tosin menestyi paremmin Yhdysvalloissa kuin kotisaarellaan Britanniassa.

Bändin musiikissa kuuluu vaikutteita Dylanilta, Muddy Watersilta ja Chuck Berryltä. Ahkerana kaverina Stewart hoiti samanaikaisesti ansiokkaasti soolouraansa ja Faces-pestiä. Vuonna -70 Rod teki "Gasoline Alley" -kiekon, jolla viulujen ja mandoliinien värittämä folksoul vahvistui. Facesista tutut kaverit ja etenkin Ron Woodin kitara vakiintuivat soimaan sekä Rodin soololevyillä että Facesissa, jonka ensi-lp "First Step" ilmestyi myös -70. Seuraava soololevy "Every Picture Tells A Story" (1971) räjäytti Stewartin suosion uusiin mittoihin. Monet pitävät sitä miehen uran parhaana teoksena ja kappaleet "Mandolin Wind" ja "Maggie May" tekivät Rodista supertähden. Aikaa voi pitää Stewartin kultakautena, sillä The Faceskin teki vuonna -71 lp-levyt "Long Player" ja "A Nod Is As Good As A Wink...To A Blind Horse", joista jälkimmäinen on bändin paras. Levyn biisistä "Stay With Me" tuli pubirock-klassikko ja laulu on säilynyt sekä Stewartin että nykyään Rolling Stonesissa kitaroivan Ronnie Woodin ohjelmistossa.

Rod keikkaili ahkerasti Facesin kanssa tai ilman ja suosio nousi huippuun etenkin Yhdysvalloissa. Jännitteet Faces-leirissä kuitenkin kasvoivat Rodin soolosuosion päihittäessä reippaasti bändin menestyksen. Hyvä levy oli myös Rodin -72 ulos pukkaama "Never A Dull Moment", joka jatkoi edeltäjänsä "Every Picturen" linjoilla. Vuoteen -73 tultaessa mies keskittyi soolouraansa entistä enemmän ja se kuului sekavalla Faces-kiekolla "Ooh La La". Bändi teki enää livelevyn "Coast to Coast" ja vuoden -75 loppuun mennessä se hajosi. Samana vuonna Stewart anoi USA:n kansalaisuutta ja muutti sinne Britannian verotukseen kyllästyneenä.

-74 ilmestynyt Rodin "Smiler"-levy oli jo askel kohti amerikkalaista keskitien aikuisrockia, poispäin juurevasta folkrockista. "Atlantic Crossing" -levy kiteytti sekä musiikillisen että fyysisen muutoksen kelttiläisyydestä jenkkiglamouriin. Kappale "Sailing" oli jättihitti varsinkin Englannissa, mutta se oli vielä pientä verrattuna seuraavaan levyyn "A Night On The Town" (1976) ja sen singleen "Tonight's The Night", joka oli jenkkilistan ykkösenä kahdeksan viikkoa.

Menestyskaava löytyi siististä kalifornialaissoundista ja osa miehen varhaiskauden folksoulfaneista menetti kiinostuksensa Rodin musiikkiin. Yhdysvalloissa Stewartista tuli suihkuseurapiirien asukki, joka viihtyi toinen toistaan kauniimpien blondinäyttelijättärien seurassa. Vuonna -75 alkoi värikäs suhde ruotsalaissyntyisen näyttelijän Britt Eklandin kanssa. Pari erosi vuonna -77. Seuraavana vuonna Rod otti askeleen vieläkin kauemmas folkista ja teki Rolling Stonesin "Miss You" -singlen innostamana discobiisin "Do Ya Think I?m Sexy". Tuloksena oli Warner-levy-yhtiön kaikkien aikojen menestyksekkäin single.

Kriitikoiden mielestä Stewart kuitenkin käänsi "Blondes Have More Fun" (1978) -levyn discoilullaan uransa aiemmin käynnistyneen taiteellisen laskun huimaan syöksykierteeseen. 80-luvun levyillä mies kieppui persoonattoman stadionrockin ja diskoilun välimaastossa. Parhaimmillaan musiikki oli livenä ja konserttien ansiosta Stewartin suosio säilyi tasaisena heikoista levyistä huolimatta. Vuonna -85 koitti käänne parempaan, kun -85 Rod palasi yhteistyöhön kitaristi Jeff Beckin kanssa. Beckin "Flash" levyltä löytyvä tulkinta Curtis Mayfieldin vanhasta soulklassikosta "People Get Ready" on parasta sielukasta kähisijää. Sykähdyttävä versio biisistä löytyy myös Stewartin 90-luvun hienolta "Unplugged"-levyltä.

90-luvun alussa sankarimme palasi juurilleen ja "Vagabond Heart" sisälsi taas miehen parhailta levyiltä tuttuja kelttiläisiä vaikutteita. MTV:n sarjassa tallennettu "Unplugged...and Seated" (1993) on sarjan sekä Stewartin parhaita levyjä kautta aikojen. Rod esittää parhaita biisejään lämminhenkisesti, oleelliseen riisuttuina ja mukana on kitarassa vanha Faces-kaveri Ron Wood. Viimeisimpiä Rod Stewart -levyjä ovat "A Spanner in the Works" (1995) ja "If We Fall Tonight" (1996). Jälkimmäinen on kokelma rakkausballadeja ja viime vuosina Stewartin imagon näkyvin puoli onkin romanttinen tunnelmointi. Herkistelyn vastapainoksi mies uskaltaa silti yhä rokata ja ottaa riskejä. Siitä on osoitus Stewartin "When We Were The New Boys" (1998), jolla 53-vuotias herra tulkitsee mm. Oasiksen, Nick Lowen, Primal Screamin ja Skunk Anansien biisejä. Suomalaiset saivat ihailla Stewartia Helsingin-konsertissa 14.11.1998.

Vuosituhannen vaihteen tienoilla Stewartilta poistettiin kilpirauhasesta löytynyt kyhmy. Leikkaus onnistui, eikä kyhmyn poisto muuttanut Stewartin ääntä tippaakaan. Fanit saattoivat siis huokaista helpotuksesta ja jäädä odottelemaan seuraavaa albumia, joka ilmestyikin alkuvuodesta 2001 nimellä Human. Humanin sisältö painottuu r&b-tyyliseen tunnelmointiin.

Syystalvella 2002 Rod Stewart julkaisi uudenlaisen hankkeen, jolla hän pyrki valtaamaan oman siivunsa Frank Sinatrasta ja muista amerikkalaisen musiikkiviihteen klassikoista. Albumi, joka ilmestyi nimellä Rod Stewart: It Had To Be You, The Great American Songbook, sisältää mm. Gerschwin-suosikin They Can't Take That Away from Me. Kaikki kriitikot eivät ihastuneet Stewartin viritelmään. Heidän mukaansa laulajan äänen voima ja karheus peittävät alleen alkuperäisen musiikin herkän tunnelman.

Teksti: Ville Lähde / Marjo Turunen