Viisikymmentäluvun puolivälissä olen 14-vuotias murrosikäinen. Eräänä päivänä ilmoitan, etten suostu enää asumaan samassa huoneessa 11-vuotiaan pikkuveljeni kanssa. Tilaa on nyt enemmän, sillä olemme saaneet käyttöömme toisenkin huoneiston Itäinen Kaivopuisto 9:stä. Se sijaitsee samassa rapussa vain yhtä kerrosta ylempänä.
Olen iskenyt silmäni äidin ja isän isoon makuuhuoneeseen. Sanon muuttavani sinne ja määrään äidin ja isän siirtymään alakerran huoneistoon. Yllättävän helposti he suostuvat.
Aloitan mutostyöt. Käytän Marimekon silkinohutta harsokangasta, josta teen ovelan tilanjakajan ripustamalla kaksi täyttä leveyttä suoraksi tankoon. Kyhään laudoista ja vanerista korkean tason, jonka päälle nostan sängyn. Haluan ottaa Kaivopuiston näköalastani kaiken irti ja katsella laivojen lipumista Eteläsataman edustalla. Olenhan sentään Ratian merenkulkijasukua, isoisä Anton oli merikapteeni.
No, äitini on jo tehokas PR-nainen. Hän hoksaa, että huoneeni sisustus on oikeastaan aika hieno - tai vähintäänkin hyvin käyttökelpoinen Marimekon julkisuuden kannalta. Armi kutsuu tutun toimittajan käymään. Ja niin siinä käy, että 14-vuotiaan ensimmäinen sisustus päätyy Hopeapeilin, senaikaisen suomalaisen "lifestyle magazinen" sivuille.
Ote Ristomatti Ratian kirjasta Paha poika