Studio55.fi pyysi lukijoitaan kertomaan kokemuksia rintasyövän sairastamisesta. Tapoja jatkaa ja jaksaa eteenpäin sairauden aikana ja sen jälkeen on monia.
”Itkin ja huusin kolme tuntia”
Kun tieto sairaudesta oli tullut, seuraavana päivänä poikani halusi jäädä kotiin kanssani. Istuimme päivän peiton mutkassa, söimme hyvää ja katsoimme leffaa. Seuraavana päivänä jäin yksin kotiin. Istuin keinutuoliin ja huusin, itkin ja olin vihainen kolme tuntia. Sen jälkeen en ole murehtinut asiaa. Itkin ja huusin sen tuon kolmen tunnin aikana ”pois”. Päätin, että tästä selvitään ja hoidetaan homma kotiin.
Minulla on tosi paljon ja pitkiä aikoja, etten muista koko asiaa. Ihmiset ovat ihmetelleet, miten olen suhtautunut asiaan ja puhun siitä kuin flunssasta. Mitä se auttaa itsesääliin vaipua? Ei mitään. Jos jotain tulee, se tulee. Meillä on ollut pahempiakin murheita.
En pelännyt kuolemaa. Voimia sain perheeltäni ja siitä, ettei kukaan tullut minua säälimään. Minua ei pidetty pumpulissa. Nyt kun mietin, elämämme jatkui ihan samaan malliin. ”Äiti, missä on äiti, tuotko äiti jne…” Minua tarvitaan!
”Ilmoittauduin maratonkouluun”
Kuolema ei pelottanut, koko ajan oli olo, että paranen. Olen aina ollut varsin hyvässä kunnossa, joten fyysisen kunnon ”katoaminen” oli asia, jota en halunnut uskoa.
Ilmoittauduin maratonkouluun, se alkoi seitsemän kuukautta leikkauksen jälkeen. Valmentaja hieman jarrutteli, mutta päätin kokeilla. Tämä tuleva sai minut nousemaan joka päivä sängystä ja lähtemään ulos. Kävelin kymmenen minuuttia tai 30 minuuttia, sen minkä jaksoin. Muistan vieläkin voittajafiiliksen, kun hölkkäsin 1,6 kilometriä, koko matkan. Aika moni sauvakävelijä taisi mennä ohi.
