Studio55.fi pyysi lukijoitaan kertomaan kokemuksia rintasyövän sairastamisesta. Tapoja jatkaa ja jaksaa eteenpäin sairauden aikana ja sen jälkeen on monia.
”Itkin ja huusin kolme tuntia”
Kun tieto sairaudesta oli tullut, seuraavana päivänä poikani halusi jäädä kotiin kanssani. Istuimme päivän peiton mutkassa, söimme hyvää ja katsoimme leffaa. Seuraavana päivänä jäin yksin kotiin. Istuin keinutuoliin ja huusin, itkin ja olin vihainen kolme tuntia. Sen jälkeen en ole murehtinut asiaa. Itkin ja huusin sen tuon kolmen tunnin aikana ”pois”. Päätin, että tästä selvitään ja hoidetaan homma kotiin.
Minulla on tosi paljon ja pitkiä aikoja, etten muista koko asiaa. Ihmiset ovat ihmetelleet, miten olen suhtautunut asiaan ja puhun siitä kuin flunssasta. Mitä se auttaa itsesääliin vaipua? Ei mitään. Jos jotain tulee, se tulee. Meillä on ollut pahempiakin murheita.
En pelännyt kuolemaa. Voimia sain perheeltäni ja siitä, ettei kukaan tullut minua säälimään. Minua ei pidetty pumpulissa. Nyt kun mietin, elämämme jatkui ihan samaan malliin. ”Äiti, missä on äiti, tuotko äiti jne…” Minua tarvitaan!
”Ilmoittauduin maratonkouluun”
Kuolema ei pelottanut, koko ajan oli olo, että paranen. Olen aina ollut varsin hyvässä kunnossa, joten fyysisen kunnon ”katoaminen” oli asia, jota en halunnut uskoa.
Ilmoittauduin maratonkouluun, se alkoi seitsemän kuukautta leikkauksen jälkeen. Valmentaja hieman jarrutteli, mutta päätin kokeilla. Tämä tuleva sai minut nousemaan joka päivä sängystä ja lähtemään ulos. Kävelin kymmenen minuuttia tai 30 minuuttia, sen minkä jaksoin. Muistan vieläkin voittajafiiliksen, kun hölkkäsin 1,6 kilometriä, koko matkan. Aika moni sauvakävelijä taisi mennä ohi.
Maratonin juoksin tasan vuosi viimeisestä sädehoidosta. Ystävät ja sukulaiset antoivat voimaa, mutta liikunnan merkitys paranemisessa oli valtavan suuri.
”Itsestään löytää voimavaroja”
Sitä löytää itsestään ihmeellisiä voimavaroja, kun tarve vaatii. Kuolemaa en ole koskaan pelännyt, vaan ollut sitä mieltä, että jokaisella meillä on aikansa. Selkärankani on notkahtanut monta kertaa, mutta ei ole vielä mennyt poikki.
Minulle on rakennettu uusi rinta vatsamakkaroista ja pienennetty toista, eli kaikki on siltä osin hyvin. Terveen paperit saatuani en oikein osannut iloita siitä, kun oli niin vaikea hetki muuten. Se on vaan otettava vastaan mitä annetaan.
”Turhia valituksia en tahdo kestää”
Kuolema ei käynyt montaa kertaa mielessäni. Hoito ja henkilökunta oli mitä parhainta, tunsin olevani hyvissä käsissä. Tähän saakka kaikki on mennyt hyvin. Koska tahansa voi tulla mitä vaan.
Elän liikunnallista ja terveellistä elämää, kuten aikaisemminkin. Yritän olla kiitollinen jokaisesta päivästä. Eläkeläisten turhia valituksia joka asiasta EN TAHDO KESTÄÄ. Itsekin olen nyt jo eläkkeellä, mutta nautin mukavasta, vapaasta elämästä niin kauan kuin elää saan.
”Kaikki on vastaan otettava”
En ole kertaakaan itkenyt asian vuoksi, olinhan saanut elää 64 vuotta suhteellisen terveesti. Läheisiä on menehtynyt syöpään – lapsiakin, miksi en siis minä.
Kun olin ns. kunnossa, matkustelin parin ekan vuoden aikana tosi paljon, ja edelleenkin – ehkä tunne, että pitää nähdä paljon ennen kuolemaa.
Leikkauksesta on nyt viisi vuotta ja elän ihan normaalia elämää rintapuolena. Käyn vielä jopa osa-aikatöissä, tapaan ystäviä, harrastan kulttuuria ja matkustelen. Ainoa haitta lääkkeestä on ehkä se, että hiukset ovat ohentuneet ja jotain nivelkipuja on tullut. Mutta kai niitä olisi muutenkin jo tällä iällä.
Nautin joka päivästä enkä edes pelkää mennä kontrolliin, tulee mitä tulee – kaikkihan on vastaan otettava. Itse en ole sairauttani aiheuttanut! Ja olen mielestäni elänyt vaiheikkaan elämän, siitä kiitos!
”En ajatellut, että miksi minulla”
En ajatellut heti, että miksi minulla, vaan että aha, tämä on projekti, joka hoidetaan asiallisesti pois.
Kaiken menetin: rinnan, kynnet, hiukset ja ripset. Väsymys oli pohjaton. Voi sanoa, että puoli vuotta meni melkein sängyssä. Aluksi oli huono omatunto siitä, kun ei jaksanut lenkkeillä, mutta kun muutaman kerran meinasin kaatua lumihankeen, niin oli pakko tulla varovaiseksi.
Kova matka, mutta kyllä siitä selviää erinomaisen suomalaisen terveydenhoidon avulla, kun jaksaa ajatella positiivisesti. Olen 66-vuotias ja elän täyttä elämää, muuhun en suostu. Yritän hoitaa itseäni kuntoilemalla ja syömällä terveellisesti.
Kuva: Colourbox.com
"Työ auttoi pelon kierteeseen"
Toimittaja-kirjailija Marja Aarnipuro kertoi Studio55.fi-lähetyksessä maaliskuussa 2014, millaista on elämä rintasyövän jälkeen. Katso haastattelu alta.
24:54
