Ajallemme tyypillistä on kaksi asiaa, jotka saavat meikäläisen kiehumaan liitoksissaan: pikakulttuuri - mulle tänne heti nyt, ja toisaalta päättämättömyys – kattellaan ja annetaan tilanteen elää.
Hypätään ensimmäisen ja nopeimman mielihyvän tarjoavan impulssin kyytiin, kunnes sivulla vilahtaakin ehkä kiinnostavampi juttu ja kiireellä loikka sinne. Sitten ihmetellään kun mikään ei tunnu miltään ja masentaa, vaikka elämässä on säpinää.
Elämän mielekkyys rakentuu kuitenkin pitkälti sitoutumisen kautta. Asiat ja ihmiset, joille aikaansa antaa, joiden eteen näkee vaivaa, alkavat tuntua merkityksellisiltä.
Sitoutuminen ei vaikuta kovin trendikkäältä, olipa kyseessä parisuhde, vanhemmuus, työelämä, asumismuoto, saati sitten kesämökkeily.
Kauhistellaan mahdollista työn määrää, tylsien pakollisten juttujen toistoa ja pelätään mitä toisaalla kenties jäisi kokematta. Tai millainen selfie ottamatta.
Moni asia on paremmin kuin ennen. Silti yksinäisyys tappaa, lapsia ei synny, työpaikat ja työntekijät eivät löydä toisiaan, omakotitalot autioituvat.
Väliäkös tuolla, kunhan ei vaan tarvitse sitoutua ja saa toteuttaa itseään.
Kun pääsen kesämökille, minut vastaanottaa vuosikymmenten kerrostumat. Suvun menneisyys, omat vuosien varrella toteutetut projektit, koko perheeni historia. Täällä lapset ovat kasvaneet, temmeltäneet, oppineet uimaan ja lukemaan. Aina on touhuamista ja huollettavaa, mutta silti mieli lepää.