Raakel Lignellin kolumni: 20 vuotta sitten seurasin tamiliyhteisön kärsimysriittiä – ja ymmärsin, miten äärimmäiset koettelemukset vaikuttavat meihin

Riitit ja rituaalit ovat kuuluneet ihmisyyteen lie aina.

Ne ovat vahvistaneet yhteenkuuluvuuden tunteita niin ihmisten kesken kuin luonnon kanssa. Yhden selitysluokan mukaan rituaalit ovat kulttuurisia kommentteja todellisuuden luonteesta ja maailman järjestyksestä. Toisen selitysluokan mukaan rituaalit ovat puhtaasti ekspressiivisiä suorituksia, jotka symbolisesti välittävät osallistujilleen yhteisön arvoja.

Uskonnon alueella rituaali toimii keinona siirtyä pyhän alueelle, erottaa pyhä ja arki.

Riitit ja rituaalit liittyvät usein siirtymävaiheisiin, kuten vuodenaika, juhlapyhät, ristiäiset tai nimiäiset, konfirmaatio, vanhojen tanssit, häät, lopulta hautajaiset.

Politiikan riitit

Myös yhteiskunnan hierarkiaa sekä poliittista valtaa symboloidaan, selitetään ja ylläpidetään rituaaleilla.

On presidentin itsenäisyyspäivän vastanotto ja uudenvuoden puhe, kansallislaulu raikaa palkintopalleilla ja kiinnittää kuulijansa yhteiseen perinteeseen. Yksilön usko me-henkeen voi vahvistua. ”Torilla tavataan” lienee käsitteenä kaikille tuttu.

Viime aikoina ollaan oltu melko hukassa traditioiden ja rituaalien kanssa.

Sulkeeko joidenkin traditio ulkopuolelle jonkun muun? Saako ryhmittymät ilmentää omia rituaalejaan? Mikä on valtaväestön vastuu? Missä menee raja? Meidän kulttuuriimme kuuluvat seimikuvaelmat ja suvivirret tuntuvat varsin kesyiltä ja vaarattomilta perinteiltä.

Tahallista kipua

Maailmalla miljoonat ja miljoonat ihmiset osallistuvat uskonnollisiin rituaaleihin, joissa tieten tahtoen aiheutetaan itselle kipua. Palavilla hiilillä kävelyä, lävistyksiä, pistelyä, jopa ihon repimistä. Suomalainen avantouinti ja maratonjuoksu ei ihan yllä samaan.

Trooppisissa olosuhteissa luulisi moisten rituaalien sairastuttavan, onhan tulehdusriskit suuret. Mutta osallistujat kokevat rääkin usein puhdistavan ja tervehdyttävän. Meidän kulttuurissamme moinen tuntuu lähes käsittämättömältä.

Silmiini osui artikkeli teemasta: Joukko antropologian, sosiaalipsykologian ja ihmisen evoluutiobiologian tutkijoita selvitti kivuliaiden rituaalien fysiologisia ja psykologisia vaikutuksia Mauritiuksella, Intian valtamerellä.

Mielikuvissamme saari on luksusmatkakohde, mutta se on ennen kaikkea pieni saari, jota asuttaa puolisentoista miljoonaa ihmistä, jotka kuuluvat eri etnisiin ryhmiin.

Taakkatanssi

Tamiliyhteisö viettää tammi-helmikuun vaihteessa kymmenpäiväistä juhlaa, joka huipentuu rituaaliin nimeltä kavadi attam eli taakkatanssi.

Se on kulkue, jossa lukuisin eri tavoin lävistetyt miehet kantavat harteillaan painavia alttareita monta tuntia. Ennen kulkuetta paastotaan ja iho lävistetään erilaisilla neuloilla ja koukuilla, jopa vartailla. Ihoon kiinnitetyillä koukuilla saatetaan myös vetää perässä auton kokoisia rattaita. Koettelemus ei ole naisille.

Tutkimusryhmä tarkkaili 40 hengen ryhmää, puolet heistä osallistuivat rituaaliin, puolet ei.

Kahden kuukauden ajan mitattiin elintoimintoja ja tehtiin haastatteluja. Rituaali pani miehet koville. Mutta muutaman viikon päästä pyhiinvaellukseen osallistuneilla meni paremmin kuin ennen sitä. He arvioivat hyvinvointinsa ja elämänlaatunsa huomattavasti paremmaksi kuin osallistumaton verrokkiryhmä. Miehet, jotka kärsivät eniten, hyötyivät eniten, totesi tutkimusryhmä. Miten se voi olla mahdollista?

Rituaaliin liittyvä kipu voi hyödyttää ihmistä neurofysiologisesti, psykologisesti ja sosiaalisesti. Äärimmäiset koettelemukset pistävät elimistön erittämään omia kipua lievittäviä opioideja ja endorfiinia. Ryhmässä tehtynä endorfiinin eritys vielä voimistuu.

Tätä sama rituaalia harjoittavat miljoonat hindut myös muissa maissa.

Kärsimys on osoitus kestävyydestä

Kärsimykselle altistuminen voi olla itselle osoitus omasta kestävyydestä ja näin kohottaa omanarvontuntoa. Se kohottaa myös ihmisen statusta. Koettelemuksella ihminen osoittaa sitoutumistaan yhteisöönsä ja saa tukea ja arvostusta.

Tähänkö perustuu myös meidän yhteiskunnassamme kovan fyysisen rääkin ihannointi? Iron Man ylittää rajansa ja osoittaa niin olevansa vastuuntuntoinen ja kelpo?

Silti moni elämäntapamuutosta yrittävä pettyy ja potee entistä enemmän syyllisyyttä ja huonommuutta. Ei irtoa edes puolimaratonit. Ja mittanauha antaa jatkuvasti yli 80cm lukemia vyötäröltä.

Meille puhutaan itsensä hyväksymisen tärkeydestä, armollisuudesta. Sitä kautta voi onnistua haluamassaan muutoksessa. Itsekurikin on hiipuva voimavara, joka ei jaksa loputtomiin. Ehkä haastavinta onkin tietää, mitä oikeasti haluaa ja miksi. Ja peiliin katsoessa tunnustaa, tekeekö kaikkensa elääkseen niin. Mitä on valmis uhraamaan, koska kaikkea ei voi saada.

Mikä olisi meille sellainen riitti, joka jättäisi aivoihimme psykologista jälkihehkua pidemmäksikin aikaa?

Joka tapauksessa olemme ihmisiä, joilla on universaali haavoittuvuus. Podemme jatkuvaa ristiriitaa sen välillä, millaiseksi koemme itsemme ja millaisena muut meidät näkevät.

Tästä ristiriidasta syntyy taide.

P.S. Satuin perheeni kanssa lomamatkalle Mauritiukselle juuri tammi-helmikuun vaihteessa parisenkymmentä vuotta sitten. Näimme tuolloin kavadi-kulkueen. Vaikka se järkytti, oli pakko ihailla tamilien luontevuutta ja tyyneyttä oman rituaalinsa ympärillä.

Erityiseltä tuntui myös seikka, että saaren eri etniset ryhmät juhlivat toistensa juhlapyhät. Kaikilla oli vapaata ja toisten juhlallisuuksiin oli luvallista osallistua. Silti eri etniset ryhmät eivät juurikaan olleet sekoittuneet. Rinnakkaiselo vaikutti kuitenkin poikkeuksellisen rauhaisalta. Tosin se saattoi olla turistin harhaa.