Raaka vuodatus: Uuteen lajiin vaihtanut suomalainen ex-yleisurheilutähti suorana – "Olen todennäköisesti lyhentänyt elämääni kahdeksan vuotta"

Salomäki hyppäsi viimeiset totiset kilpailuhyppynsä Ruotsi-ottelussa vuonna 2016. Vuodet olivat syöneet turkulaissyntyistä miestä, joka hyppäsi ennätyksekseen jääneen 560 ensimmäistä kertaa jo 21-vuotiaana vuonna 2009.

EEMELI SALOMÄKI

• Syntynyt 11. lokakuuta 1987 Turussa. Asuu nykyään Lahdessa.
• Entinen seiväshyppääjä, nykyinen voimanostaja.
• Seiväshypyssä viisi ulkoratojen ja viisi sisäratojen Suomen mestaruutta. Ennätys 560.
• Kolmen kuukauden kilpailukielto dopingista vuodelta 2010. Salomäen näytteestä löytyi kiellettyä diureettia, jota hän oli saanut olkapäävamman hoitoon käyttämästään särkylääkkeestä. Aine oli virheellisesti merkitty sallituksi ADT:n kiellettyjen aineiden oppaaseen, eikä Salomäki saanut siitä urheilullista hyötyä.
• Voimanostossa neljä Suomen mestaruutta. 
• Varustepenkkipunnerruksen kisaennätys 165 kg.
• On Lahdessa sivistyslautakunnan jäsen ja varavaltuutettu. "Politiikka on hyvää vastapainoa entiselle urheilijalle, koska siinä pääsee haastamaan itseään."
• Harrastaa kaukalopalloa Lahden Kortteliliigassa itse perustamassaan Seivästäjät-nimisessä joukkueessa.
• Kisasi Gladiaattoreissa ohjelman paluukaudella 2017.

Someron Esaa edustanut Salomäki kilpaili kerran aikuisten ulkoratojen MM-kilpailuissa ja kahdesti EM-kisoissa. Kertaalleen hän osallistui myös EM-hallikilpailuihin. Joka kerta Salomäki karsiutui – silloinkin, kun hän sivusi ennätystään 560 kesällä 2010 Barcelonan EM-mittelöissä.

Vuoden 2013 Göteborgin EM-hallikisat jäivät Salomäen uran viimeisiksi yleisurheilun arvokisoiksi. Sen jälkeiset seiväsvuodet eivät enää sankarillista kerrottavaa jälkipolville tuoneet. 2014 ulkona meni 521, 2015 ylittyi 545 ja 2016 enää 540.

Salomäki oli puhunut vuosien saatossa Suomen ennätyksen (Jani Lehtosen hallissa hyppäämä 583) ylittämisestä ja jopa kuudesta metristä. Kun tavoitteet jäivät kauas, Salomäki koki pettäneensä sekä itsensä että muut, jotka olivat hänen kommenttinsa lukeneet tai kuulleet. Salomäki kärsi pahimmillaan unettomuudesta ja masennuksesta.

"En osannut ikinä hypätä seivästä"

Vaikka Salomäki oli fyysisesti timanttisessa iskussa, hän ei saanut rautaiseksi kehittämiään fyysisiä ominaisuuksia millään valjastettua itse seivässuoritukseen.

– Olen hypännyt pituutta kilpailussa 757. Satasen olen juossut 11,02, eikä se kerro minun nopeudestani yhtään mitään, kun en ikinä jaksanut juosta sataa metriä täysiä alusta loppuun. Minulla oli kuitenkin voima, nopeus ja kimmoisuus kovalla tasolla. Jos en paljon valehtele, fysiikan osalta minulla oli potentiaali kuuteen metriin, Salomäki kertoo.

– Just hiljattain juttelin Tomas Weckstenin, yhden Suomen nykyisen huippuhyppääjän (ennätys 555), kanssa. Hän taisi sanoa minulle, että jos hänellä olisi minun ominaisuudet, hän hyppäisi kuusi metriä, Salomäki vahvistaa viestiään.

Hän tunnustaa samaan hengenvetoon uransa suurimman ongelmansa ilman tunnontuskia.

– En oikeasti osannut ikinä hypätä seivästä.

– Huippuaikoina minun maksimisuorituskykyni oli niin kova, ettei tekniikkani enää pysynyt siinä mukana. Hyppäsin kyllä sellaista 535–540:tä lähes joka kisassa ja hyvässä kisassa 550+. Minulla oli niin isot seipäät ja niin korkeat otteet, että roikuin aina sieltä riman yli.

"Loppuvuosina rupesin pelkäämään"

Salomäki arvioi liian fysiikkapainotteisen harjoittelunsa olleen vääränlaista.

– Minun olisi pitänyt hypätä paljon enemmän nuoresta pojasta asti, mutta hyppäsin nuorena liian vähän.

Perustekniikka seipään käsittelyssä jäi vajavaiseksi.

– Osasin juosta ja ponnistaa seipääseen, mutta heilahdusvaihe epäonnistui. En ikinä saanut seipäästä irti sitä energiaa, minkä sain siihen ladattua. Se on sama kuin jos on jousipyssy kädessä ja pingottaa sen täysille, mutta ei tähtää ollenkaan. Kauhealla voimalla lähtee, mutta mihinkään se ei osu.

– Loppuvuosina rupesin pelkäämään seiväshyppyä, kun en oikein osannut sitä. Sitten juostiin täysiä ja laitettiin silmät kiinni ja toivottiin, että se menisi johonkin.

Ja eihän se mennyt.

– Viimeiset vuoteni seiväshyppääjänä olivat sellaisia, että pystyin hyppäämään kisassa yksi–kaksi kertaa. 2015 voitin Suomessa viisi kilpailua niin, että pystyin hyppäämään pelkän aloituskorkeuden yli. Kilpailun voittaminen ei vaatinut enempää, enkä pystynyt ylittämään itseni henkisesti kuin kerran per kilpailu. Se oli pelkkää läpijuoksua tai limboa sen jälkeen.

"Niin sanotusti mahdoton yhtälö"

Yhtälöä ei Salomäen seiväsuran viimeisinä vuosina varsinaisesti auttanut kova kokonaiskuormitus. Hän teki vuodesta 2014 lähtien töitä urheilemisen ohella.

– Jos harjoitukset ja urheilu vievät 20–25 tuntia viikossa ja siihen lisää normaalin arkiduunin, se on niin sanotusti mahdoton yhtälö.

Resurssien perään Salomäki ei ole kuitenkaan halunnut valittaa. Hän kokee saaneensa sen tuen, mitä oli kulloinkin ansainnut.

– Olisin myös voinut tehdä erilaisia valintoja. Olisin voinut elää yhteiskunnan tuilla, mutta se ei ole pitkäjänteistä elämänsuunnittelua. Kun omat siviilielämän tavoitteet ovat korkealla, niitä pitää tietyn ikäisenä ajaa eteenpäin. Piti tehdä valinta, että haluanko joskus menestyä työelämässä vai olla koko loppuelämäni keskinkertainen seiväshyppääjä, nykyään aluepäällikkönä henkilöstövuokrausyrityksessä toimiva Salomäki sanoo.

Harjoituksissa yli ennätyksen

Vuodet seiväsuran lopettamisen jälkeen ovat tuoneet Salomäelle perspektiiviä.

– Kotimainen kärkitulos on tällä hetkellä 545. Hyppäsin minun urallani 22 kilpailussa yli 550. Kunnianhimoisena urheilijana en pitänyt sitä yhtään minään, mitä saavutin. Janosin tosi paljon enemmän, mutta ei kaikista voi tulla maailman huippuja. Olen nyt ymmärtänyt sen.

– Kaikkeni tein sen eteen, että olisin joskus arvokisoissa päässyt finaaliin, sitä kautta pistesijoille ja sitä kautta mitaleille jne. Mutta en päivääkään vaihtaisi pois urheilu-uraltani. Se on kasvattanut minusta sen ihmisen, joka olen nyt. Olisin tietysti halunnut hypätä korkeammalta niin kuin varmaan joka ikinen seiväshyppääjä urallaan. Se jäi kuitenkin tekemättä.

Paitsi harjoituksissa. Niissä Salomäki oli mennyt 560:tä korkeammaltakin, mutta hän ei edes henno kertoa, miten korkealta.

– Sen kun oikeasti pystyisi sanomaan rehellisesti, niin joku pitäisi minua silti valehtelijana.

– Minulla on kuvia, kun joskus aikoinaan yrittelin 572:ta. Ilmaa oli sellaiset 15 senttiä välissä, mutta rima tippui silti alas, kun tipuin sen päälle. Kyllä minulla kaikkien puutteiden lisäksi oli potentiaalia, kun se olisi joskus osunut kohdilleen.

– Harjoituksissa, kun toistoja sai tehdä useamman, aina silloin tällöin vahingossa lipsahti kohdilleenkin. Harjoituksissa on hypätty korkeammaltakin kuin minun neljä kertaa kisoissa ylittämäni 560.

Salomäkeä hänen perustasonsa ei kuitenkaan enää loppuvuosina tyydyttänyt.

– Olisin voinut vieläkin olla sellaisen 530–540-tason seiväshyppääjä vielä kolme–neljä vuotta tästä eteenpäinkin, mutta se ei motivoinut minua enää. Tavoite oli olympialaisissa, enkä 2016 sinne yltänyt. Näin, että 2020 on liian kaukana siihen, että siirrän koko elämääni eteenpäin.

Voimanoston MM-kisat kiikarissa

Vuoden 2016 jälkeen Salomäki on harrastellut yleisurheilua kevyemmällä mielellä. Suurin urheilullinen palo on suunnattu jo toisaalle: seiväsvalmennustakin vetävä Salomäki on alkanut satsata voimanostoon.

– En osaa olla tekemättä mitään. Huomasin oman seiväsurani jälkeen, että jos rupean vähän käymään salilla, ei siitä tule yhtään mitään, jos ei ole minkäännäköistä tavoitetta, Salomäki kuvaa.

Salomäen tavoitteet ovat jo voimanoston MM-kisoissa. Hän voitti 2017 lajissa heti kaksi Suomen mestaruutta, ja niitä on tullut sittemmin kaksi lisää.

Yksi neljästä mestaruudesta on 82,5 kilon sarjasta, muut Salomäen pääsarjasta, 75-kiloisista. Salomäen lajiksi on nyttemmin vakiintunut varustepenkkipunnerrus, ja hän uskoo toukokuisten SM-kisojen 165 kilon voittotuloksen riittävän valintaan marraskuun MM-kisoihin.

– Ei tässä ole muuta kuin että minut valitaan siihen joukkueeseen. Jos Suomeen ei tule samaan painoluokkaan parempaa nostajaa, niin uskon näyttöni riittävän valintaan. Jos MM-kisoihin pitää nostaa enemmän, olen siihen heti valmis.

"Koko ikä töitä"

Menestyksekkäässä lajivaihdoksessa on osin kyse kevyen painoluokan kevyestä tasosta Suomessa. Yhtä lailla kultasade kertoo kuitenkin myös jo seiväsuran aikana kehittyneistä rautaisista voimaominaisuuksista.

– Nostan sellaisessa aloittelijoiden painoluokassa, jossa juuri kukaan urheilija ei pysy kovinkaan kauaa. Kovimmat nostajat ovat yli 100 kilon. Toisaalta olen koko pienen ikäni tehnyt oman kroppani eteen töitä. Ero on huomattava sellaiseen tyyppiin verrattuna, jolla ei ole huippu-urheilutaustaa.

– Minulla seiväsuraa ammattilaisena tai puoliammattilaisena kesti 8–9 vuotta. Siinä ehtii kehittää sellaiset fyysiset ominaisuudet, että ne kantavat lajissa kuin lajissa, Salomäki painottaa.

Voimanostoa Salomäki harjoittelee neljästä viiteen kertaa viikossa. Harjoituksissa hän on parhaimmillaan varustepenkannut 180 kiloa, ja realistisena lähitulevaisuuden tavoitteena mielessä siintää 190 kiloa.

– Uskoisin, että sillä taisteltaisiin MM-kisoissa top-5-sijoista.

"Haistaan paskalta, vuodetaan verta ja itketään itsemme uneen"

Voimanostoon panostaminen on kehittänyt Salomäelle myös napsun aiempaa enemmän lihasmassaa. 183 senttiä pitkä urheilija painaa nykyään kisojen ulkopuolella 76–77 kiloa – pari–kolme kiloa enemmän kuin seiväsuransa loppuvaiheessa.

– Joskus nostin painoni yli 80 kiloon pienen vedon seurauksena. Minun on kuitenkin jostain syystä tosi vaikea pitää painoa ylhäällä. Pystyisin tiputtamaan painoa vaikka 67,5 kilon sarjaan, mutta se on tällaiselle 183 senttiä pitkälle miehelle turhan kevyt sarja, jos haluaa, ettei tuuli vie mennessään, Salomäki virnistää.

Virnistyksen taustalle kätkeytyy vakava, laajempi viesti. Terveen ruumiin ja mielen kombinaatio merkitsee Salomäelle paljon.

– Varsinkaan huippu-urheilu ei ole pääsääntöisesti tervettä kellekään. Kahdeksalla vuodellani suomalaisella seiväshyppyhuipulla olen todennäköisesti lyhentänyt elämääni kahdeksan vuotta sen sijaan, että olisin elänyt niin sanotusti body positive ja harrastanut kuntoliikuntaa. Vaikka urheilijat ovat tietyllä tapaa roolimalleja, se raakuus, mitä joutuu sen eteen tekemään, että pääsee edes arvokilpailutasolle kilpailijaksi yleisessä sarjassa, ei ole mitenkään terveellistä varsinkaan teho- ja hyppylajeissa.

Raadollinen arvio elämän lyhentämisestä huutaa lisää perusteluja.

– Olen kuluttanut kehoani ja omaa sydänlihastani, omaa verenkiertoelimistöäni, niveliäni ja päätäni. Olen matkustellut paljon, ollut aikaeroja ja kaikennäköisiä tällaisia. Ja harjoittelu. Ei ole terveellistä, että syke vaihtelee kauheasti koko ajan.

– Meillä on suvussa sydänperäisiä äkkikuolemia jonkin verran, on sepelvaltimotauteja ja muuta. Osittain luulisi, että urheilu ehkäisisi vähän sellaista minunkin osaltani. Olen kuitenkin ajanut sydänlihakseni niin koville joskus, kun yritin vielä täysillä, ettei se ole sille hyvää tehnyt.

Salomäki uskoo kommenttiensa herättävän sosiaalisessa mediassa vastarintaa.

– Vaikka urheilijat näyttävät terveiltä ja hyviltä, on valkoiset hampaat, säihkyvät silmät, paksut tukat ja muuta vastaavaa, perusarki on kaikkea muuta. Haistaan paskalta, vuodetaan verta ja itketään itsemme uneen. Se on aika raadollista, mutta niin minä sen asian näen. Ei se todellakaan aina ole hauskaa.

Vielä hyppäämään?

Mainitsemaansa rumbaan Salomäki ei aio enää seiväshypyn merkeissä palata. Mutta: pienimuotoisen paluun mahdollisuutta hän ei sulje pois.

– Monosen Matti vaikuttaa nykyään Lappeenrannan seudulla ja edustaa Lappeenrannan Urheilu-Miehiä. Siellä on kesällä Kalevan kisat, ja kovasti hän houkutteli minua niihin. Tälle kesälle seiväskisoja ei kuitenkaan tule missään nimessä yhtään.

– Ensi kesänä olisi Kalevan kisat Turussa vanhalla kotikentällä. Jos nykypojat eivät tuosta hirveästi rupea parantamaan, kai se on pakko mennä yksi Kalevan kisojen finaalipaikka vielä hakemaan, Salomäki velmuilee.

Salomäki kertoo hypelleensä seivästä yhä "silloin tällöin".

– Pystyy sitten omille valmennettaville vähän soittamaan suuta ja haastamaan ne erinäköisissä harjoitteissa.

Salomäki muistuttaa myös, että kansainvälinen veteraani-ikä 35 kolkuttelee enää jokusen vuoden päässä.

– Sitten pääsee yhtäkkiä takaisin arvokisatasolle. (Antti) Ruuskanenkin heitti keihäässä 35-vuotiaiden Suomen ennätyksen (85,15). Kun en ole omalla aktiiviuralla menestynyt kansainvälisesti, niin pakko se on jostain hakea tulevaisuudessa, Salomäki nauraa.