USA, 2009. Ohjaus: Michael Mann. Käsikirjoitus: Ronan Bennett, Michael Mann, Ann Biderman. Kuvaus: Dante Spinotti. Leikkaus: Jeffrey Ford, Paul Rubell. Musiikki: Elliot Goldenthal. Tuotanto: Michael Mann, Kevin Misher. Pääosissa: Johnny Depp, Christian Bale, Marion Cotillard, Channing Tatum, Stephen Graham, Billy Crudup, Giovanni Ribisi. Kesto: 141 min. Levittäjä: Finnkino.
On vuosi 1933, pankkiryöstöjen kulta-aika. Amerikka ryömii syvässä lamassa, vaikka köyhyyttä ja epätoivoa ei näy. Kaikki näyttävät tyylikkäiltä ja taustalla soi usein kaihoisa jazz. Sulavaliikkeinen pankkiryöstäjä John Dillinger on piikki J.Edgar Hooverin ja agentti Melvin Purvisin lihassa. Dillingerin jäljittämiseen kulutetaan aikaa, rahaa ja työvoimaa, hänestä tehdään Amerikan vihollinen numero 1. Miehen etsimistä varten perustetaan laitos, joka myöhemmin nimetään FBI:ksi. Köyhä kansa näkee Dillingerissä sankarin, joka robinhoodmaisesti ryöstää kansalaisten rahat ryövänneitä pankkeja.
Michael Mann ei tee suurta epookkia vaan keskittyy Dillingerin elämän viimeiseen vuoteen, aikaan jolloin tämä oli kuuluisuutensa huipulle ja löysi elämänsä rakkauden. Mann on kiinnostuneempi pankkiryöstäjän elämän dramaattisuudesta kuin ryöstö- ja vankilapakoihin liittyvistä jännitteistä. Muutama hieno hermojaraastava kohtaus kyllä nähdään.
Johnny Depp sähköistää koko valkokankaan. Hänen Dillingerinsä on itsevarma, peloton, väkivaltainen ja yltiömäisen cool. Dillinger hallitsee koko tarinaa niin, että hänen jenginsä muut gangsterit jäävät kasvottomiksi statisteiksi. Jotkut henkilöhahmot myös ilmestyvät tarinaan kadoten sitten vailla selityksiä. Monia eksentrisiä tyyppejä tulkinnut Depp on nyt totisena Dillingerinä vakuuttava ja vaikuttava. Vain Marion Cotillardin karismassa on haastetta Deppille. Cotillard on lumoava lujana ja lojaalina Billie Frechettenä.
Mann on rakastunut hiukkasen liikaa elokuvansa visuaaliseen ilmeeseen. Teräväpiirtovideotekniikalla syntynyt 1930-luku on kylmä ja karkea. Erityisesti tummissa kuvissa yksityiskohdat erottuvat tekniikan ansiosta ällistyttävän selvästi. Näyttelijöiden ihohuokoset ja uurteet, jopa sormenjälkien painaumat ja vaatteiden rypyt ovat luonnottoman tarkkoja. Joissakin kohtauksissa henkilöt ovat rakeisia ja väärin valotettuja niin kuin hätäisesti taltioiduissa uutiskuvissa. Karu kuvamaailma hälventää aikakauteen liittyvää nostalgiaa ja vieraannuttaa katsojaa. Elokuva on pääosin kuvattu käsivarakameralla, mikä tukee hyvin Dillingerin elämän alituista kaoottisuutta. Joihinkin rauhallisiin kohtauksiin valittu tyyli taas ei sovi ollenkaan. Herkästi laukeavat aseet paukkuvat ääniraidalla aina voimistettuina.