Professori tylyttää ministeri Juusoa: Itsenäisyyden alusta toteutettu linja musertuu – "Heikoilta voi leikata siitäkin vähästä, mitä heille on tarjolla"

Tässä artikkelissa Rimpelä vastaa sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuson (ps.) MTV Uutisille antamaan lausuntoon liittyen hallituksen aikomuksiin.

– Olen ollut mukana lasten ja nuorten hyvinvoinnin tutkimuksessa ja palvelujen kehittämisessä runsaan puolen vuosisadan ajan. Olin mukana Toimiva lastensuojeluselvityksessä vuonna 2013, toteaa terveystieteiden emeritusprofessori Matti Rimpelä.

Keskustelu jälkihuoltoikärajan kohtalosta huoletti SOS-ohjelmassa, jossa Hyvilin asiantuntijan mukaan ikärajan laskua on virhe eikä hän uskonut sen tuovan säästöjä.

Lue myös: Lastensuojelun ammattilaiset ihmeissään: Sosiaali- ja terveysministeri unohti täysin, mistä jälkihuollossa on todella kyse

Kuolleisuus muita nuoria korkeampaa 25 vuoden ikään saakka

Rimpelä kertoo, että ”laajassa selvityksessä todettiin, että huostassa olleiden suomalaisten nuorten aikuisten kuolleisuuden olevan muita korkeampi 25 vuoden ikään saakka. Ilmiö koski yhtä lailla sekä naisia että miehiä. Kuolinsyinä tässä ikäryhmässä ovat usein onnettomuudet, tapaturmat, itsemurhat ja päihteet sekä huumeet. Havainto puoltaa intensiivisen tuen jatkamista nykyistä kauemmin”.

– Esitys lastensuojelun jälkihuollon yläikärajan alentamisesta ilman, että näitä palveluja tarvitsevalle ryhmälle esitettäisiin uutta vaihtoehtoa voimavaroineen, tuottaa suurella todennäköisyydellä sellaisen bumerangivaikutuksen, josta oltiin huolestuneita jo 1970-luvulla ja jota täsmennettiin vuonna 1995 valmistuneessa Ehkäisevän sosiaalipolitiikan valtakunnallisessa toimenpideohjelmassa, toteaa Rimpelä. 

"Heikoilta voi leikata siitäkin vähästä, mitä heille on tarjolla"

Professori haluaa kiinnittää huomion ministerin perusteluihin: ”On myös yhdenvertaisuusnäkökulmasta perusteltua, että lastensuojelun asiakkailla ei ole erillisiä palveluita jopa seitsemän vuotta täysi-ikäistymisen jälkeen. Täysi-ikäisiä nuoria palvellaan palvelutarpeen jatkuessa kohtuullisen siirtymäajan jälkeen aikuissosiaalityön puolella, kuten muitakin nuoria, yhdenvertaisesti riippumatta siitä, onko heillä lastensuojelutaustaa vai ei.”

– Miksi lähes kaikilla muilla nuorilla olisi oikeus lapsuuden ja aikuisuuden välillä edellä kuvattuihin heidän tarpeisiinsa erikoistuneisiin palveluihin, mutta niitä eivät tarvitse ne nuoret, jotka lastensuojeluasiakkuuksien jälkeen putoavat yhteiskunnan tukiverkkojen väliin? Yhdenvertaisuus saa varsin omituisia tulkintoja. 

– Ehkä enemmänkin kysymys on siitä, että heikoilta asiakkailta voi leikata siitäkin vähästä, mitä heille on tarjolla. Kun näin kertyneen marginaalisen ’säästön’ sijoittaa – bumerangivaikutuksesta välittämättä – ennaltaehkäisyyn ja matalan kysymyksen palveluihin, julkisuuskuvassa tämä näyttää edistysaskeleelta kansallisen lapsistrategian toteuttamisessa.

Ministeri totesi MTV Uutisille, että ”Kustannustehokkuuden näkökulmasta ja palveluiden käyttäjien itsensäkin kannalta on järkevintä panostaa rajallisia lastensuojelun voimavaroja erityisesti varhaiseen tukeen ja matalan kynnyksen palveluihin, jotta syrjäytymiskierre ennaltaehkäistään.” 

Onko yhtäkään kustannustehokkuuden puolesta puhuvaa esimerkkiä sosiaalipalveluissa olemassa?

Rimpelä kritisoi Juuson perustelua. 

– Tässä tapauksessa palvelujen käyttäjät ovat aikuistumiseensa erityistä tukea tarvitsevia nuoria. Miten tuen lopettaminen olisi heidän kannaltaan järkevää? On myös varsin vahvaa historiallista näyttöä siitä, että siirtäminen voimavaroja erikoistunutta tukea tarvitsevilta saman tien ehkäisemiseen ja matalan kynnyksen palveluihin ei koskaan ole ollut kustannustehokasta. Olisin todella kiitollinen, jos saisin tutustua yhteenkin kustannustehokkuuden puolesta puhuvaan esimerkkitapaukseen sosiaalipalveluissa.

Professorin mukaan vuosikymmenien kuluessa on kasautunut paljon tutkimusnäyttöä siitä, että lastensuojelun tuen päätyessä 18 vuoden iässä, nuoret eivät ole vielä valmiita pärjäämään aikuisina, mutta putoavat kuitenkin julkisen vallan rakentaman tukiverkon ulkopuolelle. 

– Etsivä nuorisotyö, ohjaamot, VAMOS-toiminta ja lukemattomat projektit yrittävät täyttää tätä tuen tarvetta. Käytännössä on lähes aina kysymys katkoksesta. Se, mitä on vaihtelevalla menestyksellä yritetty rakentaa lastensuojelussa, voi jatkua jälkihuoltona tai päättyä kokonaan.

"On vaikea löytää perusteluja väitteelle, että kyseessä olisi yhteiskunnallinen etuoikeus"

Rimpelän mukaan jälkihuolto ei ole etuoikeus, vaan sosiaalinen investointi.

– Kun tarkastellaan jälkihuoltoa yhtäältä hitaasti aikuistuvien nuorten tarpeisiin erikoistuneena tukena sosiaalipalveluissa ja toisaalta suhteessa edellä kuvattuihin nuoriin erikoistuneissa palveluissa, on vaikea löytää perusteluja väitteelle, että kyseessä olisi yhteiskunnallinen etuoikeus. 

– Pikemminkin kyseessä on sosiaalinen investointi niiden nuorten tukemiseen, jotka ovat lapsuudessaan jääneet vaille riittävää tukea läheisissä aikuissuhteissa, julkisen vallan rakentamissa lapsuuden instituutioissa sekä lapsiperheiden, lasten ja nuorten palveluissa.