Naismurhat ovat valtava häpeä Suomelle – järjestöt vaativat päättäjiltä toimia
2:00Naisten Linjan väkivaltatyön päällikkö Aino Hollo kertoo, että lähisuhdeväkivaltaa ei oteta riittävän vakavasti, mutta ei myöskään tunnisteta.
Julkaistu 07.07.2026 06:15
Tiia Palmén
Tänä vuonna kesäkuun loppuun mennessä ainakin 14 naista on kuollut Suomessa epäillyn tapon tai murhan uhrina. Se tarkoittaa, että kuluvana vuonna joka toinen viikko nainen on saanut surmansa henkirikoksen uhrina.
Naisjärjestöjen mukaan lainsäädännössä tulisi paremmin tunnistaa sukupuolittunut väkivalta.
– Väkivalta lähisuhteessa on usein pitkäaikaista. Se alkaa yleensä pienemmistä asioista, eli henkirikos on usein pitkän kierteen äärimmäinen tulos, toiminnanjohtaja Aija Salo Naisjärjestöjen Keskusliitosta sanoo.
– Viranomaisten tulisi osata tehdä riskinarviointia ja pystyä puuttumaan asiaan varhaisemmassa vaiheessa. Lisäksi uhrien tukipalvelut ja tekijöiden auttaminen täytyy varmistaa ja ilmoituskynnys madaltaa. Yhteiskunnassa pitää panostaa tasa‑arvo- ja ihmisoikeuskasvatukseen, eli asioihin, jotka muuttaisivat yleisesti asenteita, hän jatkaa.
Salon mukaan tällä hetkellä asenteet naisten ja tyttöjen oikeuksia kohtaan ovat kiristyneet maailmanlaajuisesti. Vastaavanlainen ilmiö näkyy hänen mukaansa myös Suomessa.
– Tarvitaan toimia kaikilla yhteiskunnan tasoilla.
Naisiin kohdistuvat henkirikokset eivät asiantuntijoiden mukaan tapahdu tyhjiössä.
– Ne liittyvät aina vallitsevaan kulttuuriin ja yhteiskunnalliseen ilmapiiriin. Naismurhat, joita nyt on nähty, ovat naisvihan äärimmäinen muoto. Naisviha syntyy laajemmassa kontekstissa, jossa alimmalla tasolla ovat naisvihamieliset ja naisia vähättelevät asenteet ja häirintä. Sellaiset asenteet johtavat herkästi väkivaltaan ja pahimmillaan henkirikoksiin, väkivaltatyön päällikkö Aino Hollo Naisten Linjasta sanoo.
– Viime aikoina on puhuttu esimerkiksi manosfääristä, eli ilmiöstä, jossa nuoret miehet internetissä viljelevät naisvihamielisiä asenteita, Salo lisää.
– Tämän väkivallan torjumiseksi tarvitaan toimia sekä lainsäädännössä, oikeusprosessissa että viranomaisten osaamisessa.
Salo huomauttaa, että Suomessa kansalaisjärjestöillä on pitkään ollut vahva rooli paitsi asiantuntijoina ja tukipalvelujen tarjoajana, myös väkivaltaan puuttumisessa ja sen ennaltaehkäisyssä.
Hän onkin huolissaan siitä, että Suomessa leikataan tällä hetkellä monista toiminnoista, joilla väkivaltaa voitaisiin ehkäistä ennalta.
– Esimerkiksi kansalaisjärjestöiltä leikataan tukia. Nyt tulisi toimia juuri päinvastoin ja nostaa tämä hallituksen agendan kärkeen, hän vaatii.
Lähes kaikki naisiin kohdistuvat henkirikokset tapahtuvat lähisuhteissa. Tekijä on useimmiten nykyinen tai entinen puoliso, joskus myös oma lapsi.
– Lähisuhteet ovat korostuneita kaikessa naisiin kohdistuvassa väkivallassa, Hollo sanoo.
– Joskus lähisuhde voi olla hoivasuhde. Esimerkiksi vammaiset naiset ovat hyvin suuressa väkivallan riskissä ja silloin tekijä voi olla avustaja tai omaishoitaja. Näihin haavoittuvassa asemassa oleviin ryhmiin tulisi kiinnittää erityistä huomiota, Salo lisää.
Salon mukaan Suomessa tulisi perustaa kansallinen tutkimustoiminto tutkimaan naisiin kohdistuneiden henkirikosten taustoja ja samalla kehittää keinoja niihin puuttumiseen.
– Pitäisi pureutua siihen, mitä kaikkea taustalla on ja miten naisiin kohdistuvaa väkivaltaa tulisi ennaltaehkäistä koko yhteiskunnassa.
Väkivallan eri muotoja ei Suomessa asiantuntijoiden mukaan tunnisteta riittävän hyvin.
– Taustalla on tavalla tai toisella naisten kontrollointi, kehojen kontrollointi, naisten elämän ja yhteiskunnallisen osallistumisen kontrollointi. Lähisuhteessa tätä voidaan kutsua pakottavaksi kontrolliksi. Tämä tulisi kriminalisoida erikseen, Salo sanoo.
– Häirinnällä ja nettivihalla hiljennetään naisia. Sillä luodaan esteitä naisten yhteiskunnalliselle ja poliittiselle osallistumiselle. Tätä kautta kyse on myös isosta demokraattisesta ongelmasta, hän lisää.
Hollon mukaan Suomessa lähisuhdeväkivaltaa ei oteta riittävän vakavasti eikä sitä myöskään tunnisteta riittävällä tavalla.
– Väkivallan puheeksioton ja siitä kysymisen pitäisi olla sosiaali‑ ja terveyspalveluissa jokaisessa asiakastilanteessa itsestäänselvyys, mutta niin ei kuitenkaan tehdä.
– Väkivalta hahmotetaan usein puhtaasti fyysiseksi väkivallaksi, jolloin ei kysytä tarkentavia kysymyksiä vaikkapa siitä, kontrolloiko puoliso, ketä toinen saa nähdä, missä saa liikkua, mitä saa tehdä tai seuraako puoliso digitaalisilla laitteilla jatkuvasti toisen sijaintia, Hollo kertoo.
Väkivallan uhrin voi olla erittäin vaikeaa ottaa asiaa itse puheeksi ja sen vuoksi asiantuntijat korostavat, että puheeksiotto pitäisi olla paljon nykyistä yleisempää. Ammattilaisten ei pitäisi arastella kysyä väkivallasta.
– Meidän pitäisi kouluttaa viranomaisia sosiaali‑ ja terveyspalveluissa, koulujen henkilökuntaa, poliisia, kaikkia, jotka kohtaavat ihmisiä, kysymään suoraan väkivallasta. Sen pitäisi olla automaattista jokaisessa kohtaamistilanteessa. Ihmiset hyvin harvoin itse aktiivisesti ottavat tällaista asiaa puheeksi, siihen liittyy niin vahvaa häpeää ja stigmaa, Hollo sanoo.
Asiantuntijat esittävät naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyyn sekä lainsäädännöllisiä että käytännön toimia. Yksi pohdittava asia heidän mukaansa on naismurhan lisääminen rikoslakiin erilliseksi rikosnimikkeeksi. Lisäksi pitäisi olla nykyistä selkeämmät koventamisperusteet erityisesti pari- ja lähisuhdeväkivaltaan.
– Joissakin maissa on lisätty naismurha erikseen lakiin rikosnimikkeeksi, kuten Italiassa. Naismurha erillisenä rikosnimikkeenä nostaisi ilmiön vahvemmin esiin ja helpottaisi esimerkiksi sen tilastointia ja tutkimusta. Suomessa hahmotetaan rikollisuutta vahvasti sukupuolineutraalisti, eikä huomioida sitä, että eri sukupuolet kohtaavat erilaista väkivaltaa, Hollo perustelee.
– Lainsäädännössä ja oikeusprosessissa tulisi tunnistaa paremmin sukupuolistunut väkivalta. Sinne tulisi lisätä koventamisperusteeksi läheinen suhde, lapsen läsnäolo väkivaltahetkellä, väkivallan pitkäkestoisuus sekä uhrin ja tekijän välinen valtasuhde, Salo sanoo.
Istanbulin sopimus velvoittaa rankaisemaan pari- tai lähisuhteessa tapahtuvaa väkivaltaa ankarammin ja ottamaan huomioon uhrien haavoittuva asema tai mahdollinen lapsen läsnäolo.
Yhdenvertaisuusvaltuutetun selvityksen mukaan tämä ei toteudu Suomessa yhdenmukaisesti. Viime vuonna valmistuneessa selvityksessä todettiin, että tuomioistuimissa ei vallitse yhtenäistä näkemystä pari- ja lähisuhdeväkivallan moitittavuudesta.
– Se vaatii toimia rikosprosessin eri vaiheissa. Se vaatii sitä, että jo esitutkinnassa otetaan huomioon, että kyse on lähisuhdeväkivallasta ja, että syyttäjä vaatii siitä rangaistusta. Meillä on tästä hyvin kirjavia käytäntöjä eri puolilla Suomea tällä hetkellä ja niin ei saisi olla, Hollo sanoo.
Valtava häpeä Suomelle
Suomi on tilastojen mukaan yksi Euroopan turvattomimmista maista naisille. Yli puolet naisista Suomessa on elämänsä aikana kohdannut väkivaltaa tai uhkailua.
– Onhan se valtava häpeä, että tilanne on tämä. Jos naisiin kohdistuvia henkirikoksia suhteutetaan väkilukuun, niin niitä tapahtuu Suomessa enemmän kuin muissa Pohjoismaissa. Tämä ilmiö tulisi ottaa vakavasti, Hollo painottaa.
– Tähän tarvitaan nyt toimia ja vastuuta meidän poliittisilta päättäjiltä, Salo sanoo.
