(Parlophone 2005)
Beatles-basistin (laskutavasta riippuen) 23. sooloalbumi alkaa lupaavasti. Fine Line osoittaa, että 63-vuotias muusikko on vetävässä kunnossa. Basson, pianon ja lyömäsoittimien yhdessä luoma tiukka rytmi pitää iloisen kappaleen mukavasti kasassa, ja maukkaasti sovitetut jouset pippuroivat kappaletta taidokkaasti. Täydellinen aloituskappale lupaa hyvää koko albumilta, mutta valitettavasti odotuksille ei jatkossa anneta katetta.
Paul McCartneyn uran suurin ongelma on ollut sama jo kaksi vuosikymmentä. 60-luvulla maailmanhittejä John Lennonin kanssa tehtaillut McCartney pysyi listojen kärjessä vielä 80-luvun puoliväliin saakka. Vuoden 1984 suurhitin No more lonely nights jälkeen ei hän ole onnistunut enää hittirintamalla vakuuttamaan. Menestyneitä pop-albumeja hän tuonkin jälkeen on tehnyt, mutta vähissä ovat olleet ne laulut, jotka ovat näiltä albumeilta jääneet elämään. McCartney tullaan aina muistamaan Beatles- ja Wings-hiteistään.
Syy tähän löytyy myös uudelta albumilta. Tuntuu kuin suurimmat paukut olisi sijoitettu levyn ensimmäiseen raitaan. Sen jälkeen ei viisari heilahda oikein mihinkään suuntaan. Tämä ei tarkoita että laulut olisivat huonoja tai huonosti esitettyjä. Jenny Wren on herttainen rakkauslaulu. Hyvää perusmaccapoppia ovat Friends go far ja Too much rain. English tea on miellyttävän kepeä ja lyhyt viuluhömppä ja A Certain softness kiva kitarapehmopala.
Paul McCartneyn levyjen tärkein paikka aloituskappaleen lisäksi on ollut levyn viimeinen raita, josta on aina löytynyt hienosti sovitettu ja vakuuttavasti esitetty mahtiballadi. Tällä kertaa tämän Maccan tavaramerkin paineita kantava Anyway on sävellyksenä kohtalainen, mutta se ei tavoita Ebony and Ivory (albumilta Tug of War 1982) tai Beautiful night (Flaming pie 1997) –kappaleiden majesteetillista tyylikkyyttä.
Paljon siis kivoja ja miellyttäviä raitoja. Jokin kuitenkin on kateissa. Levyn musiikki soljuu kivasti korvien ohi, mutta se ei onnistu missään vaiheessa koskettamaan kuulijaa. Sama ongelma on vaivannut enemmän tai vähemmän McCartneyn kaikkia sooloalbumeja viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Ainoana poikkeuksena tästä säännöstä voisi mainita vuonna 1997 kanssa tuotetun raikkaan Flaming pie -albumikokonaisuuden.