Reippaasta alusta huolimatta pääministeri Juha Sipilä aloitti vatuloinnin.
Hallitus jäi kuin jäikin työmarkkinajärjestöjen, lähinnä siis ay-liikkeen, panttivangiksi odottelemaan uutta työmarkkinasopimusta, sitä juhlallisesti yhteiskuntasopimukseksi kutsuttua.
Vielä hallituksen muodostajan tehtäviä hoitaessaan oli tulevalla pääministerillä vauhtia vanttuissa. Ehkä hänellä oli jopa hiukan ruusuinen tai ainakin epärealistinen kuva siitä, miten järjestöt marssitetaan neuvottelemaan Suomi kuntoon -hengessä uudesta yhteiskuntasopimuksesta. Kiristysruuvina olivat tulevat ja uhatut lisäleikkaukset ja säästöt.
Se marssijärjestys ei odotetusti onnistunut ja pääministerinä Sipilä joutuikin työmarkkinarealismin eteen.
Mutta oliko tarpeen näin täydellinen vetäytyminen ja koko urakan antaminen järjestöjen vetovastuulle?
SAK nimittäin ilmoitti eilen olevansa tässä vaiheessa valmis osallistumaan VAIN yhteiskuntasopimuksen valmisteluprosessiin.
Puheenjohtaja Lauri Lyly julisti, että yhteiskuntasopimus ei synny vain palkansaajien kustannuksella tai työaikaa pidentämällä. Kukaan ei tosin näin ole uskonutkaan.
Neuvottelupöytään on tulossa irtisanomissuojaan ja todennäköisesti myös pätkätöihin ja työttömyysturvaan liittyviä asioita.
Mutta voisi olla myös ay-jäsenten kannalta kaiken realismin nimissä tarpeen todeta, että todellista Suomen kasvuun tähtäävää sopimusta ei ole mahdollista tehdä myöskään ilman palkansaajien saavutettuihin etuihin kajoamista. Mitä se on, jää neuvoteltavaksi.
Mutta erittäin huonolta kuulostaa se, että tässä vaiheessa ylipäätään kyseenalaistetaan koko sopimuksen tavoite, 5 prosentin tuottavuusloikka, ja työajan pituudesta ei olla valmiita edes keskustelemaan.
Ei ole siis Suomen taloudessa veitsi vielä riittävästi kurkulla.
Hallituksen kannalta asian tekee vaikeaksi se, että takaraja on nyt menty asettamaan kevääseen 2017. Siis puolentoista vuoden päähän!